Tarinoita leipäjonosta, osa 1. ”Enää en häpeä.”
Myllypuron elintarvikejakelun jono kiemurtelee Kehä ykkösen kupeessa monen sadan metrin matkalla kolmena aamuna viikossa. Paikalla on joka kerta keskimäärin 750 kävijää, joista jokaisella on oma tarinansa.
Joukko kirkon työntekijöitä ja vapaaehtoisia opiskelijoita kävi keräämässä ruoka-apua hakevien tarinoita, jotta näillä olisi mahdollisuus saada ääntään kuuluviin. Hienoa, että niinkin moni oli valmis kertomaan elämästään. Useat olivat ilahtuneita siitä, että joku on kiinnostunut heistä ja heidän tilanteestaan. Kaikki eivät olleet juttutuulella ja kielimuurikin nousi välillä esteeksi. Saimme kuitenkin lisäksi itse kirjoitettuja tarinoita postilla ja sähköpostilla. Kaikkiaan tarinoita tuli lähes sata, jotka julkaisemme tässä blogissa muutamassa erässä.
Julkaisija on pidättänyt oikeuden tarvittaessa lyhentää tarinoita ja häivyttää yksityiskohtia, jottei henkilöitä tunnisteta.
Ensimmäinen kerta leipäjonossa pelotti ja hävetti
Olen 19-vuotias lähihoitajaopiskelija. Käyn leipäjonossa säännöllisesti kerran tai kaksi viikossa, koska tuet riittävät kattamaan vuokran, mutta ei muuta. Leipäjono on minulle erittäin tärkeää. En pystyisi elämään ilman sitä. Sosiaalityöntekijä kertoi minulle leipäjonosta syyskuussa ja olen käynyt siitä lähtien täällä. Minulla on lemmikki, jonka tarpeet joudun toisinaan laittamaan omieni edelle. Ensimmäinen kerta jonossa pelotti ja hävetti. Nykyään en enää häpeä. Olen todelle kiitollinen leipäjonosta, ja haluan kiittää tämän järjestäjiä ja kauppiaita.
Olen 60-vuotias mies. Käyn ruokajonossa kaksi kertaa viikossa, tämän lisäksi Hurstilla ja Hakunilassa. Ruokajono on minulle tärkeä. Syön nyt paremmin kuin töissä käydessäni. Olin maanrakennusalalla, mutta palkka oli huono. Nykyään olen työtön. Käytän muitakin seurakunnan palveluja.
Olen 64-vuotias mies. Minulla on kolme lasta ja seitsemän lastenlasta. Käyn ruokajonossa kahdesti viikossa, ja se on minulle ehdottoman tärkeää. Myös Hurstin jono on tuttu. Olen ollut eläkkeellä kolme vuotta, mutta eläke on pieni. Ajoin 42 vuotta raskasta kalustoa, enkä ollut päivääkään työttömänä. Toiveeni on, että eläkkeitä nostettaisiin.
Yritän taistella
Eläkkeeni on niin pieni, että ilman tätä ruoka-apua en pärjäisi. Vuokra vie 800 euroa kuukaudessa. Eläkkeen ja asumistuen jälkeen minulle jää noin 300 euroa kuussa kaikkiin muihin menoihin, kuten ruokaan, matkalippuun ja puhelimeen. Mutta minulla on positiivinen asenne, en ole lyönyt hanskoja tiskiin. Vaikka skolioosi vaikeuttaa olemista, kerään jonossa voimia, sillä ihmiset ovat täällä ystävällisiä ja tukevat toisiaan. Hyvillä mielin täältä aina lähtee pois.
Minulla on kolme lasta ja viisi lastenlasta. Tulin hiljattain tuplamummoksi, kun lapseni perheeseen syntyi kaksoset. En ole nähnyt heitä vielä, sillä ei minulla ole rahaa matkustaa, asuvat sen verran kaukana.
Olen taustaltani inkeriläinen ja muistoissa on 10 vuotta työleiriä Krimillä. Olin Suomessa töissä päiväkodissa, mutta sairastuin rakennuksen homeesta. Sitten jouduin työpaikkakiusatuksi ja masennuin. Vaikka mieli on välillä maassa, yritän taistella. Mä vain yritän pärjätä ja löytää pieniä iloja.
Olen 57-vuotias mies sairauseläkkeellä. Minulla on työssä käyvä vaimo ja aikuinen lapsi. Käyn leipäjonossa noin kahdesti viikossa. Leipää on kyllä riittävästi omasta takaa, mutta tulen jonoon jännityksen ja mielenkiinnon vuoksi. Saan aikaa kulumaan ja olla sosiaalinen.
Olen 39-vuotias yksinasuva mies. Käyn leipäjonossa silloin tällöin. Jos joudun siihen tilanteeseen, että ruokaa ei ole, niin tulen tänne. Viime aikoina on ollut enemmän tarvetta, mutta melko satunnaisesti kuitenkin käyn. Toimin ennen putkiasentajana, mutta nykyään olen työtön. Edessä on uudelleenkouluttautuminen, ja haaveenani on oma ravintola. Toivon lottovoittoa ja terveyttä.
Rahat ei riitä
Olen nelikymppinen nainen, jolla on kolme lasta. Rahamme eivät riitä, sillä vuokra on kallis. Olemme tulleet inkeriläistaustamme takia Suomeen viitisen vuotta sitten. Opiskelen nyt ensimmäistä vuotta lähihoitajaksi. Ennen kouluun menoa kävin täällä kolmesti viikossa. Nyt en enää ehdi niin usein. Tällä ruoka-avulla on todella iso merkitys meille. Toiveeni tulevaan on vain saada töitä ja menestyä.
Nainen, 63 vuotta: Olen ollut noin kaksi vuotta työttömänä. Tulonani on ansiosidonnainen työttömyyskorvaus. Olen ollut siivoojana muun muassa sairaalassa ja palvelutalossa. Täältä saatava ruoka-apu on hyvin tärkeää, koska ilman sitä minulla olisi liian tiukkaa. Jotta tilanteeni parantuisi, pitäisi ruoan ja esim. matkalippujen halventua. Toivon myös pysyväni terveenä, että jaksan jonottaa täällä ruokaa ja muutenkin tehdä asioita.
Mies, 49 vuotta: Käyn täällä ruokajonossa vähintään kerran viikossa. Olen ollut työttömänä pari vuotta ja minulle tämä apu täällä on älyttömän tärkeää. Suomeen pitäisi mielestäni saada uusi hallitus, joka osaisi tehdä nykyistä parempia päätöksiä. Kokemukseni mukaan suomalaisten on vaikea päästä esimerkiksi linja-auton kuljettajaksi, toisin kuin maahanmuuttajien, joille se näyttää olevan helppoa.
Minun mielestäni maamme rajat pitäisi laittaa ns. mamuilta kiinni ja arvostaa omaa työkokemustamme enemmän. Mielestäni on väärin, että me peruskansalaiset joudumme maksamaan mamujen tulokustannukset. Toivon järkeä päätöksiin ja sitä, että mamujen paapominen lopetettaisiin ja että esim. minä saisin töitä linja-auton tai rekan kuljettajana, josta työstä minulla on pitkä kokemus.
Nälkä ajaa jonoon
Olen viisikymppinen mies, jolla on ansiosidonnainen päättymässä kahden vuoden työttömyyden jälkeen. Nälkä pakottaa tänne. Käyn kolmesti viikossa hakemassa ruokakassin, joko Myllypurossa tai Hurstilla. Nyt minulla on onneksi töitä tiedossa ensi kuun alusta lähtien. Työttömänä ollessa tällä avulla on ollut suuri merkitys. Töihin päästyä ei täällä enää tarvitse käydä.
Nainen, 53 vuotta: Olen kotoisin Virosta ja asunut Suomessa jo 25 vuotta. Käyn täällä ruokajakelussa 2-3 kertaa viikossa. Olen ollut työttömänä nyt noin vuoden. Minun on tärkeää saada täältä ruokaa, ja olen kiitollinen, että Suomessa ja Helsingissä on niin monta paikkaa, josta ruokaa voi saada. Haluaisin mielenkiintoisen työpaikan, josta saisin rahaa ja toivon myös terveyttä. Sen erityisempää en toivo, vaan päivä kerrallaan eteenpäin.
Nainen, 50 vuotta: Käyn täällä ruokajakelussa melkein joka viikko ja yleensä 3 kertaa viikossa. Olen ollut vuoden työttömänä. Minulle tämä ruoka-apu on hyvä apu. Mikäli saisin töitä siivousalalta, jossa olen ollut aiemmin, tilanteeni olisi paljon parempi, joten toivon saavani työtä.
Tämä on minulle todella suuri apu
Olen 67-vuotias eläkeläisnainen. Muutin 8 vuotta sitten Virosta Suomeen. Sain eläkkeelle jäädessäni kerralla vähän enemmän eläkettä, mutta kun se loppui, toimeentulo on tiukkaa korkean vuokran takia. Asumiseen menee kuussa 770 euroa plus vesimaksu, mikä tarkoittaa sitä, että elämiseen jää tosi vähän rahaa.
Tyttäreni kuoli syöpään. Koetin auttaa häntä rahallisesti sairastelun keskellä, ja nyt olen yrittänyt päästä jaloilleni sen jälkeen. Käyn erilaisissa kerhoissa, kuten käsityö-, laulu- ja keskustelukerhoissa, melkein joka päivä. Käyn täällä jonossa noin kerran viikossa. Tämä on minulle todella suuri apu. Ilmaisruoan avulla tulen toimeen, muuten pitäisi tinkiä syömisestä.
Olen 63-vuotias eläkkeellä oleva nainen. Olin töissä pienipalkkaisella alalla, joten eläkkeeni on pieni. Asun pienessä vuokra-asunnossa, mutta vuokra on korkea. Minulla on sairauksia ja vaivoja, joihin joudun itse maksamaan lääkkeet. Niihin kuluu paljon rahaa. Minusta on väärin, että inflaatio nostaa vuokrien ja tuotteiden hintoja, mutta eläkkeet eivät nouse. Tulen ruoka-avun jonoon tuttavieni kanssa, joten tämä on myös sosiaalinen tapahtuma minulle. En pärjäisi taloudellisesti ilman ruoka-apua ja olen kiitollinen sen järjestäjille.
Olen 65-vuotias nainen. Minulla on pieni eläke eikä se riitä aina kaikkeen. Tämän takia käyn leipäjonossa. Jonottaessa saan myös raitista ilmaa ja tapaan ihmisiä. Olin itse ruoka-avussa töissä jonkin aikaa, kun olin vielä työelämässä, mikä lisää arvostustani tällaista toimintaa kohtaan. Olen kotoisin Virosta ja toivoisin tämän mallin siirtyvän sinnekin, mutta näin ei ole vielä tietääkseni tapahtunut.
Ei tänne turhan takia tulla
Olen 65-vuotias mies, ja olen ollut nyt työeläkkeellä vuoden ja sitä ennen työkyvyttömyyseläkkeellä viisi vuotta. Eläke on niin pieni, ettei se riitä. Hinnat nousee nopeammin kuin eläke. Käyn täällä silloin tällöin, kun ei ole rahaa. Nyt kun tulin niin tiedän, että pärjään eläkepäivään saakka. Olen tottunut tähän tilanteeseen niin etten osaa suurta muutosta kuvitella. Mutta ei tänne turhan takia tulla.
Olen 45-vuotias työtön nainen, mutta mieheni on töissä. Meillä on alakouluikäinen lapsi, jonka vaatteisiin ja muihin pakollisiin menoihin menee aika lailla rahaa. Myös vuokrat ovat korkeita. Käyn täällä niin usein kuin lapseni kouluajat antavat periksi, yleensä noin joka toinen viikko. En ole tyytyväinen hallituksen tekemiin leikkauksiin. Erityisesti lapsilisäleikkaukset ovat mielestäni väärin: leikatut 8 euroa on iso raha pienituloisille.
Olen 34-vuotias mies ja koulutukseltani yhteisöpedagogi, mutta nyt olen ollut ansiosidonnaisella vuoden. Työnhaku on vaikeaa yleisen työllisyystilanteen ja fyysisen vammani vuoksi. Olen kuitenkin aktiivinen: hyödynnän muitakin ilmaispalveluja kuten museoiden ilmaispäiviä. En kovin usein käy leipäjonossa, koska varsinkaan talvella ei ole kiva herätä aikaisin ja seisoskella kylmässä montaa tuntia.
Kuva: Tarmo Ylhävuori, Valomerkki.fi
- Kirkon arvokeskustelu peräänkuulutti tulevaisuudenuskon vahvistamista - 03.03.2023
- Millainen on diakoniatyöntekijän työpäivä? - 30.08.2021
- Mitä se diakoniatyö oikein on? - 25.09.2020
