”Mistä tunnet sä naapurin…”

Kollega välittää minulle yhteydenottopyynnön. Naapuri on huolissaan ikäihmisen pärjäämisestä kotona. Naapurilla on ollut aikaa, taitoa ja halua auttaa. Mutta tilanne on kääntymässä niin vaativaksi, ettei naapuriapu enää riitä.  Yhteisvoimin lähdemme etsimään yksinäiselle, sairaalle eläkeläiselle tukea.

Avun löytyminen ei aina ole yksinkertaista. Ammattilainenkin saa soitella monta puhelua ja turhautumiseen asti raivata byrokratian viidakoita, kunnes oikeat apuvoimat löytyvät. Joskus yhteydenottopyynnöt katoavat verkostojen runsauteen.  Viranomainenkin on  luullut jonkun toisen kaltaisensa ottaneen jo  asiasta kopin . Ei ole ottanut.

Olemme luoneet järjestelmän, jonka periaatteessa pitäisi toimia. Todellisuudessa asiat uhkaavat pudota monenlaisiin katvealueisiin. Naapureilta, läheisiltä ja meiltä ammattilaisiltastakin kysytään pitkää pinnaa ja sitkeää otetta.

Jään miettimään naapuruutta. Katsoin samaisella viikolla Poliisit – sarjaa.  Jaksossa kerrottiin tarina, jossa naapuri oli hälyttänyt viranomaiset apuun. Rapussa oli kaikunut kissan valittava naukuna usean päivän ajan. Nyt se oli yhtäkkiä loppunut. Naapuri epäili, että jotakin kohtalokasta oli tapahtunut. Kissalleko? Vai asunnon haltijalle? Se ei ohjelmasta selvinnyt. Mutta poliisit lähtivät selvittämään tilannetta. Jännittyneenä seurasin ruudun äärellä minäkin, mitä oven takaa löytyy?

Oven avasi siisti, hyväkuntoinen vanhempi mies. Oli kaunis koti ja kissa.  Eläin oli ollut sairaana. Nyt se oli jo saanut oikean lääkityksen vaivoihinsa. Hyväkuntoinen kissa kipusi konstaapelin syliin. Yksin asuva leskimies halusi tarjota poliisimiehille kahvit. Aamukahvien jäätyä väliin juuri tämän hälytyksen takia, he ottivat tarjouksen kiitollisina vastaan. Vanha mies sai hetkeksi juttuseuraa. Naapuri odotteli pihalla. Hänellekin selvisi aikanaan, että kissalla ja omistajallaan oli kaikki hyvin.

Jäin miettimään tilannetta. Miksi naapuri ei ollut itse soitellut ovikelloa ja kysellyt kuulumisia naapurin kissataloudesta? Ehkä pelosta? Emmehän tiedä mitä oven takana voi pahimmillaan olla. Tunsivatko naapurit ylipäätään toisiaan? Tervehtivätkö talossa asuvat toisiaan? Kertoivatko kissatarinoita hissimatkalla? Olemmeko liian arkoja puuttumaan ihan ystävällisestikin lähimmäisen asiaan? Pelkäämme että meidät koetaan kyttääjiksi?  Hienoa oli, ettei naapuri pelännyt soittaa apuun viranomaisia.

Kaksi tarinaa. Kaksi naapuria. Molemmat välittivät ja toimivat. Kaksi ihmistä tuli autetuksi

Mitä mieltä? Kommentoi!