Nyt he ovat täällä

”Ne tulee sieltä …” näillä sanoilla kertoi kollegani viisi vuotta sitten tunnelmistaan Ranskan matkan jälkeen. Niillä hän tarkoitti Afrikan maista tulevia paperittomia ihmisiä. Hän oli juuri ollut diakoniatyöntekijöiden koulutusmatkalla Marseillesissa tutustumassa Suomen Lähetysseuran ylläpitämään Marhaban toimintakeskukseen, joka auttaa kaupungissa asuvia maahanmuuttajia. Maahanmuuttajat olivat tuolloin Helsingissä ja seurakunnissakin jo tuttu asia – paperittomia ihmisiä olimme kohdanneet kuitenkin  vain satunnaisesti.

Kollegan sanat tulevaisuudesta kaikuivat elävinä mielessäni elokuussa, kun uutiset Välimereltä alkoivat. Omakohtaisen kokemuksen sain elokuun alussa, kun minulle tuttuun uusmaalaiseen pikku kylään pompsahti vastaanottokeskuksen hätämajoitusyksikkö. Vaikka monikulttuurisuus on Itä-Helsingissä töitä tekevälle arkipäivää, jouduin tunnustamaan omat pelkoni. Ensimmäinen tunteeni oli epävarmuus: Tulevatko he minun tontilleni? Joudunko luopumaan omasta tutusta rauhastani?

Paikallisessa asukasillassa kuulin kyläläisten turhautumisesta. Naapuriksi oli ainakin väliaikaisesti tulossa kovin erilaisesta kulttuurista olevia ihmisiä. Hämmentävää oli keskustelun kiihkeys. Ymmärsin, että ihmiset olivat kriisissä. Oli tapahtunut odottamatonta ja outoa. Syvällä sisimmässä meillä kaikilla on uuden ja tuntemattoman pelko. Kun kohtaamme uuden ihmisen, käymme salamannopeasti läpi kysymyksen, onko hän meille turvallinen vai vaarallinen – oli kyseessä sitten oman tai vieraan kulttuurin edustaja. Joskus tuota kysymystä saa pohtia pidempäänkin.

Miten tunnistan pelkoni?

Ensireaktion ohella niin minussa kuin kyläläisissä heräsi myös uteliaisuus ja auttamisenhalu: Keitä he ovat? Mistä he tulevat? Mitä he tässä tilanteessa tarvitsevat? On tärkeää tunnistaa omia pelkojaan ja ennakkoluulojaan ja yhtä tärkeää on kulkea eteenpäin. Ihminen voi valita: voin jatkaa pelon kehää kohti yleistyksiä, vihamielisyyttä ja syrjintää. Tai voin valita tien, jossa alan tutustua tuohon uuteen ihmisen, hänen maailmaansa. Valitsen silloin luottamuksen ja yhteisen ihmisyyden. Opin tuntemaan sitä samankaltaisuutta, joka meitä yhdistää ja toisaalta sitä missä olemme kovin syvästi erilaisia. Olemmeko ajatelleet mitenkähän paljon tulijat pelkäävät meitä ja tätä yhteiskuntaa? Miten voisi koettaa asettua heidän asemaansa? Voisiko olla mahdollista löytää yhteyttä ja elää sovussa rinnakkain?

Maailma on tullut pienemmäksi

Tänään uutisoitiin, että Helsingin kirkkojen tiloihin tullaan mahdollisesti majoittamaan satoja turvapaikanhakijoita. Olen iloinen, että kirkkoni avaa ovensa avuntarvitsijoille, vaikka se tietää myös luopumista tutusta ja turvallisesta.

Olen tehnyt diakoniatyötä Itä-Helsingissä Vuosaaren alueella 11 vuotta. Sinä aikana olen oppinut paljon sekä itsestäni että ilmiöstä nimeltä monikulttuurisuus. Vuosaari on yksi Helsingin monikulttuurisimmista alueista. Täällä puhutaan 76:a kieltä – ehkä jo ylikin. Eriväriset ja -näköiset ihmiset ovat arkipäivää katukuvassa. Maailma on tullut monella tavalla pienemmäksi. Se haastaa meitä kaikkia muutokseen. Muutos tuo mukanaan luopumista, mutta myös mahdollisuuksia. Ajoittain erilaisten kulttuurien välinen kohtaaminen on työlästä niin meille kuin heillekin.

Monikulttuurinen Vuosaari on kiinnostava ja hyvä paikka tehdä työtä. ystävyydenAsukkailta olen kuullut, että se on myös hyvä paikka elää. Emme ehkä ole vielä Alaskan Anchoragen tasolla, joka  on USAn monikulttuurisin kaupunki ja joka  on valittu maan parhaimmaksi paikaksi asua yhteishenkensä ansiosta. Anchoragessa maailma ei ole enää kylässä vaan kotona. Kuljetaan täällä Helsingissäkin luottamuksen hengessä kohti tulevaisuutta. Mehän emme kulje tällä tiellä yksin.

Ystävyyden ikoni

 

Vastaa