Asunnottoman talvi Helsingissä

On torstai 29. tammikuuta, kun katson pakkasmittariin kotona ennen töihin lähtöä. -15 astetta. Toivon, ettei tuule.

Alan kiskoa toppahousuja jalkaan vain todetakseni, että ne eivät mahdu. Kello on sen verran, etten ehdi hakea toisia housuja, joten lähden pakkaseen sisähousuissa. Takki on onneksi polviin asti.

Kodin ja työpaikan välillä olen noin 20 minuuttia taivasalla, senkin pätkissä, kun kuljen julkisilla. Töihin päästyäni reidet hehkuvat punaisina ja kylmä hohkaa vaatteiden läpi. Palelen puoleen päivään asti.

Suojaamattomuus oli tänään oma valinta, kun menin mieluummin ajoissa töihin paremman lämmöneristyksen etsimisen sijaan. Samaa valintaa ei ole asunnottomalla, joka elää jatkuvasti taivasalla.

—

Haastattelin 29.1.2026 kahta Paavalinkirkon Varustamon asunnotonta kävijää, joista käytän nimimerkkejä Veera ja Ville, yksityisyyden suojan takia. Ville on harrastanut eräilyä ja hänellä on tapaamishetkellämmekin kunnon talvivaatteet. Veeran varustus on kevyempi, mutta omien sanojensa mukaan riittävä, kun kengissä ei ole reikiä pohjassa. Joskus on ollut ja silloin loska kastelee jalat ja ne kylmenevät. Pakkasella lumi taas on jäätynyt reikiin väliaikaiseksi kengänpohjaksi. Ville kertoo, että on yöpynyt metsässä kylmimmillään noin -23 asteen pakkasessa.

”Ulkona yöpyminen vaatii kokeilua, jotta selviää millä pärjää.”

Ensin hänellä oli käytössään kevyempi talvimakuupussi, jonka sisällä oli villapeittoja. Ylleen hän oli pukenut puuvilla- ja merinokerraston sekä collegehousut ja neulepaidan. Niiden päällä oli toppahousut ja -takki. Pään suojana oli puuvillapipo ja sen päällä karvavuorinen lakki, jonka läpät suojaavat poskia. Jaloissa useita sukkia. Näiden varusteiden kanssa tuli kylmä eikä uni tullut, joten Ville vaihtoi armeijan talvimakuupussiin. Sekin oli liian köykäinen, joten lopulta hän nukkui armeijan makuupussissa, jonka sisällä oli kolmen vuodenajan makuupussi, peitot ja aiemmin kuvattu vaatekerta. Makuusijana toimi laavu, telttaa hän ei omista. Ruoan ja juomien säilytys pakkasella oli oma lukunsa. Eväsleivät ehtivät jäätyä ja Ville kertookin nykyisin syövänsä ennen nukkumaanmenoa. Juomista löytyy termospullosta.

Päiväsaikaan Ville käy salilla, Varustamolla ja kirjastoissa lämmittelemässä, mutta kertoo pärjäävänsä myös ulkona liikkuen. Kävelykilometrejä tulee runsaasti. Kauppakeskuksissa Ville vain asioi, syö ehkä eväät jossain penkillä ja poistuu sitten. Lorvimaan hän ei jää.

Myös Veera käy Varustamolla ja joskus harvoin kirjastoissa ja erilaisissa sisätapahtumissa. Hän käyttää enemmän kauppoja ja kauppakeskuksia lämmittelyyn, ja joskus kauppakeskuksia nukkumiseen. Lisäksi hän yrittää nukkua vihreissä vessoissa eli julkisilla paikoilla ulkona sijaitsevissa yleisissä käymälöissä.

Joskus vessan oveen koputetaan ja silloin Veera avaa oven kysyäkseen, mitä tulija kaipaa. Joskus oven takana on tilan siivooja, joskus vessan tarvitsija ja silloin hänen on itse poistuttava. Julkisissa vessoissa on omanlaisensa äänimaailma. Veera toteaa, että koppi sirisee ja piippaa.

”Varmaan sähköt, jotta se pysyy lämpimänä. Eivät ne (vihreät vessat) hotelleja ole, mutta lämpimiä.”

Joskus Veera on nukkunut parin asteen pakkasissa parkkihalleissa ja joskus hän on joutunut kävelemään koko yön pakkasessa, kun lähistöllä ei ole ollut yhtään julkisen liikenteen välinettä tai 24 h kauppaa. Näin voi käydä myös Helsingissä, kun on kävellyt tarpeeksi pitkälle eikä muista mitkä kaupat ovat auki läpi yön.

”Niitä on tullut viime vuosina paljon enemmän, pieniä Alepoja. Aina ei vaan muista missä ne sijaitsevat.”

Kysyn Veeralta, ovatko vartijat tai myyjät aiheuttaneet ongelmia, jolloin hän kertoo vuosia sitten joutuneensa vartijoiden silmätikuksi useita kertoja ilman syytä, myös kesken ihan tavallisen vessareissun. Nykyisin hän selviää ilman ”erityiskohtelua”, mutta toteaa, että ”Suomi on vähän sellainen maa missä tuijotetaan.”

Ville kertoo, että hänelle pahinta pakkasessa on kylmän ilman hengittäminen astmataipumuksen takia. Keuhkot rasittuvat ja alkaa yskittää. Veera puolestaan toteaa, että pelkkä kylmyys itsessään ja liian pitkään paikallaan oleminen ovat pahinta pakkasella. Kumpikin on sitä mieltä, että ongelmallisinta asunnottomalle on jatkuva unen keskeytyminen. Asunnottomat joutuvat liikkumaan paljon kävellen, jolloin keho väsyy ja kaipaisi elvyttävää unta tavallista enemmän, usein kymmenenkin tuntia kerrallaan.

Sekä Ville että Veera ovat keksineet toisenlaisen tavan saada unta pakkasilla. Villellä on vyöhykelippu, jonka turvin hän voi matkustaa eri linjojen päästä päähän ja nukkua hetken rauhassa junassa tai bussissa. Joskus kova väsymys on johtanut siihen, ettei konduktööri ole saanut häntä hereille ja lopullinen havahtuminen on tapahtunut vasta vartijan saavuttua paikalle.

”Ei tarvitse pelätä, kun on lippu. Näytän vain sitä ja kun käyttäydyn asiallisesti, voin jatkaa olemista.”

Myös Veera nukkuu ajoittain junissa, mutta rahaa kausilippuun hänellä ei ole.

”Pätkittäinen uni on parempi kuin ei unta ollenkaan”, he toteavat yhdessä.

—

Poistun työpaikalta pakkaseen samoissa sisähousuissa ja päätän olla valittamatta. Määränpäässäni minua odottaa lämmin koti. Veeran ja Villen tulevan yön nukkumapaikkaa en tiedä.

Kun katson seuraavana aamuna pakkasmittariin, se näyttää -21 astetta. Pohdin, oliko tämä yksi niistä öistä, kun Veera ja Ville kävelivät pitkin Helsingin hiljaisia katuja, jotta eivät jäädy hengiltä.

Laitan kädet ristiin ja rukoilen heille helpompaa huomista.
Samalla kiroan mielessäni: Eläköön hyvinvointivaltio.