Diakoniatyö on kuin yhteiskunnan turvaverkon hiljainen lanka – yksin lähes huomaamaton, mutta ilman sitä verkko alkaa repeillä
Teemme vaikuttamistyötä huomaamattomasti
Diakoniatyön vaikuttamistyö on laajentunut 1980-luvun sielunhoidosta ja vanhustyöstä yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi ja rakenteisiin puuttujaksi. 1990-luvun alun lama muutti seurakunnat merkittäviksi perusturvan ja ruoka-avun tarjoajiksi ja tänään diakonia pyrkii vaikuttamaan suoraan rakenteellisiin epäkohtiin. Meidän on tärkeä tiedostaa, miksi toimimme vuosikymmenet esimerkiksi ruoka- ja taloudellisen avun jakajina sovitulla tavalla; ajanhenki ja maailmalla vallitseva tilanne toivat ja tuo edelleen diakoniatyöhön nopeasti uusia haasteita kysyen työntekijöiltä resilienssiä. Tietynlaista sopeutumista tarvitaan myös silloin, kun seurakunnan diakoniatyötä tekevät seniori, konkari ja juniori. Päivittäin keskustelemme, suunnittelemme ja jaamme eri-ikäisinä diakoniatyön kuulumisia. Blogiteksti avaa diakonien arvomaailmaa ja ajatuksia työstään.
Olen valmistumisen loppumetreillä, ja minusta tulee diakoni
Kokemukseni diakonian työkentältä on vielä pintaraapaisu, mutta jo nyt koen työn merkityksellisyyden vahvasti. Auttaminen on aina ollut lähellä sydäntäni, ja juuri se johdatti minut uranvaihtajana opiskelemaan uutta ammattia. Tänä kesänä työskentelen diakonina, ja jo muutaman viikon jälkeen olen pysähtynyt pohtimaan, mitä vaikuttaminen diakoniatyössä oikeastaan tarkoittaa. Olen huomannut, ettei vaikuttaminen ole aina näkyvää esiintymistä tai suuria kannanottoja. Usein se alkaa paljon pienemmästä: siitä, että pysähtyy aidosti kuuntelemaan ihmistä. Diakoniassa pienillä teoilla voi olla suuri merkitys. Vastavalmistuvana olen myös pohtinut, voiko ihmisiä auttaa riittävästi, vaikka tutkinto on vasta loppusuoralla. Työn kautta olen kuitenkin ymmärtänyt, että keskeneräisyys voi olla myös voimavara. Kaikkea ei tarvitse osata valmiiksi, sillä oppiminen jatkuu työssä ja ihmisiä kohdatessa. Vastavalmistuneet tuovat mukanaan myös uusia näkökulmia, ja diakonian kentällä kehittämiselle on aina tilaa. Diakonia on paljon muutakin kuin yksittäisiä kohtaamisia, se on myös yhteiskunnallista vaikuttamista arkisessa työssä. Diakonit näkevät usein ensimmäisten joukossa ihmisten hädän, taloudelliset vaikeudet, yksinäisyyden ja arjen kuormituksen. Siksi koen tärkeäksi, että diakoniatyössä annetaan ääni myös niille, joita ei muuten kuulla.
Olen tehnyt diakoniatyötä kohta vuosikymmenen
Vuosiin on mahtanut paljon hvyin erilaista diakoniatyötä. Diakoniatyö on ollut ruoan äärellä tapahtuvaa jakamista. Se on ollut taloudellisten solmujen avaamista ja hädän kuulemista. Se on ollut yhteisöllisyyden ja osallisuuden mahdollistamista. Se on ollut toivon rakentamista ja rukousta. Diakoniatyö on ollut pandemian keskellä olevien ihmisten auttamista. Se on ollut ihmisten tukemista, kun uutiset huutavat maailmalta sotaa ja kriisejä. Pysähdymme pohtimaan vuosittain, mihin diakoniatyötä tässä kaupungissa tarvitaan. Kohtaamisia niin yksilötapaamisten kuin kokoavan toiminnan kautta kertyy vuosittain seurakunnassamme useita tuhansia. Silti työmme on melko näkymätöntä. Diakoniatyöntekijä osataan ehkä yhdistää kirkon työntekijäksi, mutta sen työtä ei tunneta. Lähes vuosikymmen sitten olin diakoniatyöntekijöiden tilaisuudessa, jossa Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo kiitti meitä sanoin:
”Diakoniatyöntekijät ovat tärkeimmän työn sankareita. Kiitos teille – ihmisten auttajille, maailmanparantajille ja kirkon rakentajille. Jos te lopettaisitte työnne tänään, se huomattaisiin kovin erilaisena huomisena.”
Ilman diakoniatyötä tässä maassa yhä useampi putoaisi yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle. Yhä useammalla olisi elämä solmussa. Yhä useampi kokisi yksinäisyyttä. Ilman diakoniatyötä ei olisi siltoja seurakunnan muuhun toimintaan. Suomessa olisi vähemmän matalankynnyksen kohtaamispaikkoja. Suomessa ei olisi tahoa, joka pystyy sote-palveluita ketterämmin vastaamaan ihmisen akuuttiin henkiseen, hengelliseen ja taloudelliseen hätään.
Neljässäkymmenessä vuodessa maailma ja diakoniatyö on muuttunut – mikä on säilynyt?
Neljäkymmentä vuotta sitten olin Saanan tavoin opiskelija ja tein seurakunnan diakoniatyötä Paavalin seurakunnassa. Mieleenpainuvia hetkiä oli monia, mutta erityisesti minun mieleeni jäivät Kyläsaaren ensisuojassa pidettävät säännölliset hartausvuorot. Veimme kanttorin kanssa mennessämme kirkon pullaa, voileipiä ja kahvia asunnottomille. Erään kerran seisoin ilmeisesti jännittyneen näköisenä odotellessani puheenvuoroani, niin että yöksi tulleen miehen teki mieli minua rohkaista. Ja näillä sanoilla hän rohkaisi:” Älä jännitä meitä, ajattele, että mekin ollaan jonkun äidin poikia ja toisilla voi olla sun ikäinen tyttö. Hyvin se menee.” Kohtaamisia on ollut paljon ja kokemusta on kertynyt vuosikymmenissä, mutta tärkeintä on ollut säilyttää sydämessä tuon miehen rohkaisevat sanat ”jokainen on jonkun lapsi” Se lause on antanut ymmärryksen ihmisyydelle ja motivaatiolle vaikuttaa mahdottomiltakin tuntuviin rakenteisiin. Kulkiessani tänä päivänä Arabianrannan katuja voin ilolla todeta, ettei Kyläsaaren kaltaista ensisuojaa enää Helsingistä löydy. Omasta kodista tosin edelleen unelmoi liki 1000 helsinkiläistä eli meidän kolmen ja reilun sadan muun diakoniatyöntekijän työtä tarvitaan jatkossakin turvaverkon paikkaajina.
