Entä jos auttaja uupuu?

Eilen vietettiin diakonian viran päivää. Päivämäärä on valikoitunut Suomen ensimmäisen koulutetun diakonissan, Matilda Hoffmanin virkaan vihkimispäivän 1.9.1872 mukaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kehottaa tuona juhlapäivänä tuomaan esille diakonian viran lisäksi vihkimysvirkaa ja vihkimyksen merkitystä kirkolle. Virkaan vihkiminen ei ole mikä tahansa seremonia, vaan sitä varten tarvitaan ammattikorkeakoulussa suoritettu tutkinto, piispalta saatu päätös ja suurimmalle osalle myös vokaatio, eli olemassa oleva työpaikka jossain seurakunnassa. Ei siis mitään pikkujuttuja.

Mitä vihkimyksessä sitten tapahtuu? Kirkkokäsikirjassa on kaava, jota kirkossa suoritettavassa vihkimystilanteessa noudatetaan ja siinä ovat olennaisessa osassa vihittyjen siunaamista edeltävät neljä kysymystä, jotka piispa esittää vihittäville henkilöille. Yhdessä kysymyksistä viitataan vihittävien haluun palvella muita ihmisiä Jeesusta esikuvanaan pitäen. Siihen, kuten muihinkin esitettyihin kysymyksiin vastaavat vihittävät ”tahdon”, ilmaisten näin halunsa vihkiä koko elämänsä diakonian virkaan.

Kun työarkea ja muuta elämää sitten vihkimyksen jälkeen aletaan sovitella yhteen, koetellaan tätä tahtomista välillä aika kovastikin. Se perimmäinen halu palvella lähimmäistä ja pitää Jeesusta ja hänen toimiaan esikuvana diakoniatyössä löytyy varmasti myös pitkään työtä tehneiltä diakoniatyöntekijöiltä. Mutta entä jos pelkkä tahto ei riitä ja jaksaminen alkaa olla kovilla? Entä jos työssä kohdattavat asiat käyvät liian raskaiksi, tai niitä tulee määrällisesti liikaa? Vastaanotolla paljastuvat ihmiskohtalot näyttävät usein maailman rumimmat puolet ja välillä ne tulevat lähelle työntekijän omaa elämäntilannetta. Auttajan tunnekuorma voi käydä liian painavaksi, jolloin itsestään huolehtiminen jää taka-alalle ja työntekijä altistuu uupumukselle.

Yksi asia mikä auttaa työssä jaksamisessa on kollegiaalinen tuki ja yhteinen jakaminen. Kukaan ei ymmärrä diakoniatyöntekijää niin kuin toinen diakoniatyöntekijä. Havaituista ilmiöistä puhuminen ja ratkaisumallien jakaminen kollegoille on parhaimmillaan voimaannuttava ja silmiä avaava kokemus. Onneksi nykyaikana on kasvotusten tapahtuvan jakamisen lisäksi mahdollisuuksia kysyä asiakastyössä kohdatusta problematiikasta myös digitaalisilla, vain diakoniatyöntekijöitä varten tarkoitetuilla kanavilla. Tällöin tulee tunne, ettei kukaan paini haasteidensa kanssa yksin ja tietoa voidaan jakaa kollegoita hyödyttävillä tavoilla.

Auttajan uupumista täytyy tietysti ehkäistä muillakin keinoin. Työ- ja vapaa-ajan rajaaminen, työnjohdon tuki, toimiva työterveyshoito, työnkuvan säännöllinen tarkastaminen ja työtehtävien ajantasaistaminen ovat avainasemassa. Työnohjaus joko yksittäin tai ryhmässä on myös hyvä keino, varsinkin jos työssä on kohdannut jotain erityisen raskasta. Edellä mainittujen asioiden lisäksi on auttamiseen vihkiytyneiden ammattilaisten löydettävä jaksamista tukevia tekijöitä myös yksityiselämän puolella. Eräs kollega kertoi käyvänsä kuntosalilla nyrkkeilemässä ja purkavansa siellä sekä stressiä, että turhautumista, jota kertyy kohdattujen ihmisten elämäntilanteita selvitellessä.

Näin päivän myöhässä haluan toivottaa kollegoilleni diakonian ammattilaisille hyvää diakonian viran päivää, sekä voimia ja siunausta tärkeään työhönne! Ollaan ylpeitä vihkimyksestämme ja virastamme!