“Kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset?”- kysymyksen äärellä diakoniavastaanotolla
Diakoniatyöntekijä on asiakkaan rinnalla ongelmatilanteissa, mutta miten suojautua ja suojella itseään sijaistraumatisoitumiselta? Auttamistyö on arvokasta ja merkityksellistä, mutta samalla se altistaa tekijänsä kuormitukselle, jota ei aina heti huomaa. Kun auttaja kulkee asiakkaan rinnalla vaikeissa elämäntilanteissa – kuuntelee tarinoita menetyksistä, väkivallasta, pelosta tai epätoivosta – nämä kokemukset voivat jättää jälkiä myös auttajan mieleen ja kehoon. Tätä ilmiötä kutsutaan sijaistraumatisoitumiseksi. Sana on pitkä, tunteita herättävä sekä valitettavan tuttu kirkon diakoniatyössäkin. Vuosikymmenien takaa nousee mieleeni keskustelu, jonka kävin senioridiakonin kanssa työssä jaksamisesta. Hän vakuutti minua, junioridiakonia, että “ole aivan huoleti, kun ihminen on kutsumustyössä, niin hän ei ikinä uuvu!” Mahtavaa! Vaikka ymmärtäisi selkeästi, ettei asiakkaan kokemus ole minun omani; kuultu ja koettu ei silti pysähdy pelkästään järjen tasolle. Tarinat voivat jäädä elämään muistiin, nousta mieleen yllättävissä tilanteissa ja tuntua kehollisina reaktioina – levottomuutena, jännityksenä tai uupumuksena. Jos näitä kokemuksia ei käsitellä, sijaistrauma voi alkaa vähitellen muokata auttajan omaa maailmankuvaa, turvallisuuden tunnetta ja jaksamista. Aloittelevana diakoniatyöntekijänä jäi mieltäni vaivaamaan kokeneemman työntekijän vakuuttelu jaksamisen perustelusta. Uskon edelleen kutsumukseen, siihen, että joillakin ihmisillä on erityinen kutsumus auttaa apua tarvitsevaa.
Kolmekymmentä vuotta diakoniatyössä “En ikinä uskaltanut ajatella, että olisin näin kauan tässä työssä” kertoi helsinkiläinen diakoniatyöntekijä. Keskustelussa kävi selvästi ilmi työn ilot ja murheet. Iloja olivat olleet vuosien aikana mm. asiakkaan elämäntilanteen korjaantuminen diakoniatyön avulla. Mutta mieltä olivat kuormittaneet hyvin usein asiakkaan oma sitoutumisen puute tai kyky. Diakoniatyöntekijä oli ikään kuin ottanut asiakkaan asian omakseen ja olettanut tämän kulkevan rinnalla kohti maalia. Herää kysymys, kenen unelmaa elettiin? Auttajan on työssään tärkeä tunnistaa oma roolinsa: olla läsnä, mutta ei sulautua asiakkaan kokemukseen. Tämä tarkoittaa tietoista erottelua – “tämä on hänen tarinansa, ei minun”. Rajat eivät tee auttajasta kylmää, vaan mahdollistavat kestävän auttamisen.
Kaksikymmentä vuotta diakoniatyössä “Kuormittavia tilanteita ei pidä jäädä kantamaan yksin.” jakoi ryhmässä diakoniatyöntekijä, joka kertoikin olevansa hyvä tiimipelaaja. Hänen mottonsa selviytyä paineiden keskellä diakoniatyössä oli mielestäni osuva:” Kun pelitilanteessa pelaajalla maila painaa, niin silloin kutsutaan vaihtopenkille.” “Maila” voi painaa syystä tai toisesta, mutta silloin on aina toimittava. Meillä kirkossa on hienosti huolehdittu omista työntekijöistä ja työntekijän on huomattava oman rooliinsa tärkeys – lämmittelyssä ja palautumisessa. Työnohjaus, kollegakeskustelut tai muu ammatillinen purku auttavat jäsentämään kokemuksia ja palauttamaan ne oikeaan mittakaavaan.
Kymmenen vuotta diakoniatyössä “En halua olla kuin teflonpinta, mihin ei mikään tartu!” Kuinka paljon voi mennä toisen ihmisen elämään mukaa? Jos oma työ on kahdeksan tuntia päivässä ongelmien ratkomista, niin voi olla aika varmaa, että vuoden jälkeen kyseinen auttamistyötä tekevä ihminen on loppuun palanut, täysin uupunut. Diakoniatyössä erityisesti on pidettävä kiinni omista rajoista; tähän lopun minä ja tästä alat sinä- lause on kuvaava. Monia uransa alussa olevia diakoniatyöntekijöitä arveluttaa oman persoonansa käyttö asiakastilanteissa. Kysymys:” Onko pakko olla oma itsensä, haluaisin pitää kiinni työminästä” Täydelliseen persoonan jakaantumiseen siviiliminän ja työminän välillä ei kokonaan pääse. Koska trauma ei ole vain ajattelua, vaan myös kehollinen kokemus, niin myös palautumisen tulee tapahtua kehossa. Liike, hengitysharjoitukset, käsityöt ja riittävä lepo auttavat purkamaan kehoon jäänyttä kuormitusta, totesi minulle viisaasti lähes puolet nuorempi kollega.
“Mitä myötätuntoisemmin ja lämpimämmin pystyn olemaan läsnä asiakkaan rinnalla, sitä paremmin itsekin jaksan. Jos joutuisin pitämään yllä teflonkuorta ja pysyttäytymään tiukasti ammattilaisena, silloin uupuisin ja eettinen kuormitus olisi niin suurta, etten jaksaisi työssäni”
Huonoja uutisia enemmän ja useimmin Diakoniatyöntekijä ei voi – eikä hänen tarvitse – sulkea itseään täysin asiakkaiden kokemuksilta. Empatia on työn ydin. Mutta empatia ilman rajoja muuttuu helposti kuormaksi. Kun auttaja oppii tunnistamaan omat rajansa ja huolehtimaan palautumisesta, hän voi kohdata vaikeitakin tarinoita niin, etteivät ne ala elää hänen sisällään. Vaikka vastaus: diakoniatyössä kuullaan enemmän huonoja uutisia, niin hyvä uutinen löytyykin siitä kohtaa tarinaa, kun jo luulee, ettei sitä “happy end” loppua ollutkaan. Painoarvo tarinassa oli:” että huonosta uutisesta puhuttiin.”
On tärkeää hyväksyä, että ihmissuhdetyössä tullaan kosketetuiksi; se on osa auttamistyötä. Tavoitteena ei ole tunteettomuus, vaan kyky tuntea ilman että jää tunteiden vangiksi.
- “Kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset?”- kysymyksen äärellä diakoniavastaanotolla - 22.04.2026
- Jokainen ihminen on laulun arvoinen – jokainen diakoniatyöntekijä tietää sen - 18.02.2026
- “Usein suunta löytyy vasta sitten, kun uskaltaa myöntää olevansa hukassa.” Keskustelu diakonin kanssa antoi elämälle suunnan - 14.01.2026
