Kuunteletko itseäsi vai yhteiskuntaa?

Laskun eräpäivä lähenee eikä tilillä ole rahaa sen maksamiseen. Puoliso tiuskii, koti on kuin sotatantere, jossa on edettävä varpaillaan peläten seuraavaa räjähdystä. Aikuinen lapsi käyttää päihteitä ja ottaa yhteyttä vain, kun tarvitsee lisää eikä muuta rahoitusta ole. Töissä käyminen on suojuoksua, jossa jokaisella askeleella uppoaa vain syvemmälle väsymykseen, jolle ei loppua näy. Sähköpostiin kilahtaa taas sama viesti: Kiitos hakemuksestasi, et tullut tällä kertaa valituksi.

Jos itsetuntosi ei ole terästä, ajatuskulkusi saattaa näiden tilanteiden kohdalla olla seuraava:
Mikä minussa on vikana? Miksi olen huono ihminen? Mitä olen tehnyt väärin?

Kysymysten taustalla ovat arvottomuuden kokemus ja häpeä siitä, että on ihmisenä viallinen. Minussa, ihmisessä, on jotain perustavanlaatuisella tavalla väärää ja pahaa.
Häpeän viesti on: Sinä yksin olet huono, ei kukaan muu.

Harva ymmärtää pysähtyä kysymään:
Entä jos vika ei olekaan minussa vaan ympäröivässä yhteiskunnassa?

Tämän hetken kansallinen narratiivi on vaarallinen. Hallitustoimien seurauksena yhä useampi omaksuu sellaisen viestin, että omassa elämässä ja ihmisyydessä on jotain vikaa. Työttömyys, sairaus, asunnottomuus, velkaantuminen ja muut elämän vaikeudet katsotaan yksilön omaksi heikkoudeksi. Työtön ei vain halua töitä. Sairastaminen on vain tekosyy, vaikka sen hoitamiseksi ei saa yhteiskunnalta palveluja säästöjen takia. Ylikalliin vuokran ja jatkuvasti heikentyvän talouden vuoksi asunnottomaksi jäänyt on valinnut kohtalonsa itse. Parisuhde- tai kasvatushuolet ovat omaa tyhmyyttä.

Elämme kansallisen häpeäaallon keskellä, jonka alkulähde on yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin perustana on jokaisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisena kuin on. Kansallinen viesti on täysin päinvastainen: Ole oma itsesi… mutta älä noin. Meille kelpaavat vain rikkaat, kauniit ja komeat.

Avun hakemisen kynnys nousee sitä suuremmaksi, mitä syvempi häpeäkokemus on. Moni yrittää sinnitellä, jos vielä jostain löytyisi apu ja pelastus. Harvalle löytyy, lottovoittoja ei tipu jokaiselle. Mitä kauemmin avun hakeminen kestää, sitä vaikeammiksi ongelmat muodostuvat. Valitettavan usein apua haetaan vasta sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Häpeä on tehnyt tehtävänsä, ja syvenee lisää.

• Kun ulosottovelallisia on yli 600 000, voisitko ajatella, ettet ole yksin talousongelmiesi kanssa?
• Kun vuositasolla noin 55 % avioliitoista päättyy eroon, voisitko ajatella, ettet ole yksin parisuhdeongelmiesi kanssa?
• Kun noin 750 000 kokee oman alkoholinkäyttönsä suureksi tai kohtalaiseksi ongelmaksi ja kun 15–69-vuotiaista 29 % on kokeillut jotain huumetta, voisitko ajatella, ettet ole yksin päihdeongelmiesi kanssa?
• Kun noin 150 000 lasta saa vuosittain apua lastensuojelusta, voisitko ajatella, ettet ole yksin kasvatusongelmiesi kanssa?

Elämässä on monia asioita, joita omassa itsessään ja toimissaan on syytä tarkastella kriittisesti. Kaikilla meillä on parannettavaa ja korjattavaa jollain elämänalueella. Se ei tee meistä huonoja ihmisiä, vaan inhimillisiä, erehtyväisiä, keskeneräisiä ja epätäydellisiä, kuten ihmisyyteen kuuluu.

Kun ongelmavyyhti toisensa jälkeen kasvaa, voisitko ajatella, että ongelmat ovat yhteiskunnan rakenteissa eivätkä yksilössä?
Sinussa ei ole mitään vikaa.
Järjestelmissä on. Ja niitä ei kukaan meistä korjaa yksin.

 

 

Numerolähteet:
Ulosottolaitos
Päihdelinkki
Tilastokeskus
THL
Väestöliitto