Viekää tuhkatkin pesästä! – terveisiä leipäjonosta

Pääsin tutustumaan Myllypuron elintarvikejakelun toimintaan ensimmäistä kertaa vuoden 2016 keväällä ollessani diakoniharjoittelijana Herttoniemen seurakunnassa. Keväällä aamut olivat kylmiä ja jono pitkä. Osa kävijöistä istui retkijakkaralla, toiset lämmittelivät hörppien kuumaa kahvia mukanaan tuomasta termospullosta. Muitakin toimijoita oli usein paikalla, kahvia ja joskus myös pientä purtavaa, tarjoilivat vapaaehtoiset toimijat ja järjestöt.

Kuppi kuumaa otettiin ilolla ja kiitollisina vastaan. Seurakunnan liiviin pukeutuneena myös minut otettiin lämmöllä vastaan. Osa kävijöistä tervehti hymyillen, osa halusi vaihtaa sanan tai pari. Seurakuntien paikallinen toiminta herätti mielenkiintoa kävijöiden parissa ja usein kyseltiin mm. tulevista tapahtumista alueella. Parin kuukauden mittaisen harjoitteluni aikana moni kävijä tuli ainakin kasvoilta tutuksi ja osa paremminkin. Olivathan he uskoneet minulle huolensa ja ilon aiheensa arjestaan useiden koleiden aamujen aikana. Jälleennäkemiset olivat aina todella lämminhenkisiä ja kuulumisten vaihto käynnisti kivasti alkavan päivän.

Vielä tuolloin jonossa vallitsi solidaarisuuden tunnelma. Ihmiset olivat tulleet toisilleen tutuiksi ja vertaistuki lisäsi osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jonossa vaihdettiin tietoa myös muista vähävaraisille suunnatuista palveluista ja viidakkorumpu toimi välittäen ajankohtaista informaatiota. Ihmiset kiittelivät runsaita antimia ja huikkasivat toisilleen hymyillen moikat. ”Nähdään taas!” Aamuisin pidettiin usein yhteinen hartaus ruoan jakelupisteellä. Seurakunnan edustajat saattoivat, laulaa, soittaa tai lukea toivoa ja iloa tuovan Raamatun pätkän hengen ravinnoksi. Kaikki toiminta oli tervetullutta, itse en kuullut kertaakaan negatiivista palautetta.

Leipäjonon muuttunut ilmapiiri

Palasin jonoon pääsiäisen jälkeisenä tiistaiaamuna 2018. Kaksi vuotta oli kulunut ja moni asia muuttunut. Kuitenkin vasta saavuttuani paikalle ymmärsin todella, kuinka paljon oli muuttunut. Jono ei yltänyt enää totutusti Kurkimäen puolelle, itseasiassa en nähnyt minkäänlaista jonoa ennen pisteelle vieviä portaita. Tähän vaikutti luonnollisesti se, että jakelu järjestetään nykyisin jokaisena arkipäivänä, eikä vain kahdesti viikossa, sekä nykyinen liukuvan jonotuksen malli. Ihmisiä tuntuu jakeluun kuitenkin riittävän, arvion mukaan jopa 700 kävijää päivässä. Tarve jakelulle ei ole suinkaan siis vähentynyt, päinvastoin.

Keväinen, varhainen aamu oli kylmä, mutta niin oli myös jonossa vallitseva ilmapiiri. Tulijat pysyttelivät omissa oloissaan, eikä hyväntuulista puheensorinaa kuulunut mistään. Jono eteni hiljaisuuden vallitessa kohti päivän ruokatarpeita. Tulin paikalle pantapaidassa, jonka ajattelin helpottavan tunnistamista varsinkin ikääntyneiden kävijöiden parissa. Tervehdin kaikkia jonossa, vain harva vastasi tervehdykseeni. Myös hymyyn jätettiin vastaamatta. Tulkitsin tämän niin, että tuona kyseisenä aamuna harvalla oli hymyyn aihetta.

Siirryin sisätiloihin, jossa minun oli tarkoitus pitää suunnittelemani hartaus. Tilat olivat muuttuneet viime kerrasta eikä sopivaa tilaa löytynyt. Olisin toki voinut pitää omaa hartaustuokiotani muovisten ruokalaatikkojen ja alati vaihtuvien ihmisten välissä puikkelehtien, mutta tämä vaikutti vähintään kummalliselta ratkaisulta. Päätin luopua hartaushetkestä ja keskittyä käytännön työhön, juttelemaan ihmisten kanssa ja auttamaan vapaaehtoisia.

Avuntarjoustani kiiteltiin, mutta tekemistä minulle ei löytynyt siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut juuri mitään jaettavaa. Ihmettelin jakelun niukkuutta ja kuulin että lahjoitusruoat ovat nyt todella vähissä. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että jakelu järjestetään nykyään joka arkipäivä. Myös kauppojen vapautuneilla aukioloilla on ollut osuutta hävikkiruoan määrään. Ottaen huomioon, että tiistait ja torstait ovat niin sanottuja ” leveämmän leivän päiviä”, jolloin jaettavaa on reilummin tarjolla, en voinut olla miettimättä mitä rippeitä muille päiville jää.

Kun näin Lähitaksin kuljettajan työntävän vaikeasti liikuntarajoitteista kävijää pyörätuolissa etsien syötävää niukoista antimista, minunkin hymyni sammui. Mietin, että jos Kela korvaa 4 edestakaista taksimatkaa kuukaudessa, tähän reissuun asiakkaalta kului jo yksi matka. Saldo: kaksi pussia leipää, pakastelihapullia ja jokunen jogurtti. Tyhjästä on paha nyhjäistä.

Kokemuksena hylkäävä kirkko

Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Tämä Pelastusarmeijan toiminta-ajatus soi takaraivossani seisoessani muovilaatikoiden välissä. Kohtaaminen pisteellä oli vähintään yhtä hyytävä kuin jonossakin. Pantapaidassani sain osakseni vihaisia katseita, tuhahtelua ja sarkastista naurahtelua. Joku ehdottikin suoraan painumista helvettiin. Ihmisten pettymys ja epäluottamus seurakuntaa kohtaan oli käsin kosketeltavaa. Tässä kohtaa päätin lopullisesti jättää hartauden väliin, eikä syynä ollut suinkaan puutteelliset tilat, vaan se surullinen tosiasia, ettei kukaan halunnut kuulla mitä meillä on sanottavana.

Leipäjonon mahdollinen lakkauttaminen nähtiin kirkon piittaamattomuutena hädänalaisia kohtaan, eikä meillä seurakunnan edustajina ollut enää sijaa ihmisten parissa. Huhut lakkauttamisesta ovat olleet liikkeellä jo pidempään ja herättäneet kävijöiden keskuudessa huolta ja suuttumusta. Ensin tulivat hallituksen laajamittaiset leikkaukset, sitten aktiivimalli ja nyt leipäjonon lakkautusuhan alla viedään köyhiltä tuhkatkin pesästä. Kaikkien näiden säästöjen kohteena on usein se samainen ihmisryhmä, jotka ovat jo ennestään heikoilla. Kaiken tämän kohtuuttoman epäoikeudenmukaisuuden kirkko sallii hiljaisuudellaan, kerää kirkollisverot ja jättää lopulta pulaan. Tämä on se tulkinta, jota viimeaikainen toimintamme on herättänyt. Herää kysymys, miten ihmeessä asiat on saatu kahdessa vuodessa täysin päälaelleen?

Keskustellessani tilanteesta leipäjonon työntekijöiden kanssa, esiin nousi pettymys erityisesti kirkon harjoittamaa diakoniaa kohtaan. Ihmeteltiin suuresti sitä, missä on meidän yhteiskunnallinen vaikuttamisemme. Miksi emme tuo tietoamme hädänalaisista laajemmin ja äänekkäämmin esiin? Miksemme anna ääntämme sorretuille ja muuten vaiennetuille, miksemme puolusta omiamme? Mikä on meidän tulkintamme Raamatusta, jos olemme valmiit viemään leivän nälkäiseltä?

Ihmiset ammattilaisten sanelemien ratkaisujen varassa

Yhteisen pöydän ajatus on kaunis, mutta hankalasti toteutettavissa. Useat kävijät ovat pienituloisia eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä ja pienten lasten yksinhuoltajia. Kaikki nämä ihmiset tarvitsevat ruokaa kotiinsa voidakseen elää normaalia elämää. Lapset tarvitsevat aamu-, ja iltapalan, sekä lämpimät ateriat. Ei näitä varten voi matkustaa ympäri kaupunkia. Myös edestakaiset bussimatkat ovat pienituloisille kalliita, eikä kaikilla ole varaa matkustaa jokaisen aterian perässä. Entä miten aktiivimallia toteuttavat lähimmäisemme ehtivät istumaan toisella puolella kaupunkia sijaitsevaan, tarkkaan aikaan osoitettuun ruokapöytään? Ei mitenkään, he jäävät ilman.

Ideaaliyhteiskunnassa leipäjonoa ei tarvita, koska yhteiskunnan varat jaetaan oikeudenmukaisesti siten, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Valitettavasti emme elä ideaaliyhteiskunnassa, ainakaan nykyisellään. Leipäjonoja on valtion päättäjien taholta kutsuttu ihmisarvon vastaisiksi. Kenenkään ei kuuluisi seisoa kylmässä saadakseen ruokaa. Ei niin, mutta jos kävijöiltä kysytään, heidän mielestään ihmisarvon vastaista ei ole ruoan saaminen, vaan sen pois ottaminen eli jonojen lakkauttaminen.

Kävijöiden tulee saada sanansa kuuluviin ja osallistua myös itse heitä koskeviin päätöksiin. On puhdasta mielivaltaa, että me, siunatut hyväosaiset, päätämme mikä on palvelun käyttäjille paras ratkaisu. Kaikenlainen kokoustaminen ja loputtomat aivoriihet asian tiimoilta ovat ajanhukkaa silloin kun voisimme yksinkertaisesti mennä paikan päälle ja kysyä, mitä te toivotte? Jonon ääni on selkeä, tätä ei saa lopettaa.

Kukaan ei saa nähdä nälkää

Mikäli me kirkkona mietimme pahoin tahriintunutta imagoamme, nyt olisi korkea aika toimia rohkeasti oikeudenmukaisuuden puolesta. Diakoniatyöntekijöinä eettisiin velvollisuuksiimme kuuluu heikommassa asemassa olevien puolustaminen, joskus äänekkäästikin. Jeesus itse oli aikansa anarkisti, joka vastusti kiivaasti vääryyttä ja kaikenlaista sortoa. Hänen esimerkkiään noudattaen myös meidän tulee tuoda äänemme kuuluviin ja sanoa ei, silloin kun kohtaamme epäoikeudenmukaisuutta.

Jonojen mahdollisen lakkauttamisen myötä yhteiskuntamme ottaa jälleen uuden askeleen kohti lisääntyvää eriarvoisuutta. Jälleen kerran tulemme myös huomaamaan ihmisten äänestävän jaloillaan, kun eroakirkosta-sivustot ylikuormittuvat. Tähän meillä ei ole varaa. Mikäli toivomme kirkon sanoman saavuttavan kanssaihmisemme, tulee meidän elää niin kuin opetamme.

Vastuullamme on, ettei kukaan joudu näkemään nälkää siksi, että ruoan hankkiminen on tehty mahdottomaksi. Diakonia on parhaimmillaan arjen teologiaa, jossa Raamatun sanat eletään todeksi oikeudenmukaisuutta edistävällä toiminnalla. Se pohjaa vahvasti tähän aikaan ja tämän yhteiskunnan ongelmakohtiin. Suuret sanat eivät suuta halkaise, eikä Hengen ravinnolla täytetä tyhjää vatsaa.

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!


Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

7 kommenttia

  1. Oikealla asialla! Toivon että asioista päättävät lukevat jutun ja ottavat onkeensa.

  2. Loistava kirjoitus. Ihmettelen sitä, että muutamat hengelliset toimijat mm. Pelastusarmeija Turussa, lopetti ruuanjakelun koska se on vanhainaikaista. Kaikkia meitä tarvitaan yhteisrintamassa auttamassa vähäosaisia. Yhteinen pöytä voi olla hyvä jollekkin, mutta ruoka-apua pitää saada myös mukaan mahdollisimman läheltä.

  3. Hienoa Kati, että uutena työntekijänämme toit noin upeasti elintarvikeavussa käyvien ääntä esille!

  4. Kiitos, Kati, että tuot kuuluviin leipäjonon kävijöiden huolta ja epätietoisuutta ruokajakelun jatkumisen suhteen. Helsingin kaupungin johdolla tehdään parhaillaan elintarvikeavun kehittämistyötä, jossa myös diakoniatyö on aktiivisesti mukana. Korostettakoon, että julkisuudessa esiintynyt tavoite poistaa leipäjonot ei tarkoita ruokajakelujen lopettamista, vaan sitä, että apua saa jatkossa monimuotoisemmin. Tavoitteena on löytää Helsingissäkin erilaisia malleja, jotka parhaiten palvelevat myös ruoka-apua tarvitsevien ihmisten erilaisia tarpeita. Yhteisöllisten ruokailujen lisäksi ruokaa saa jatkossakin myös mukaan otettavaksi./Eila Jaakola, diakoniatiedottaja

  5. Olen siis Kannelmäen seurakunnan diakoni ja yksi tämän blogisivuston kirjoittajista. Toimin siis ruohonjuuritasolla asiaan liittyvien ihmisten parissa pyrkien tukemaan heitä parhaani mukaan. Olen myös mukana etsimässä uusia keinoja ruoka-apuun liittyvien toimintamuotojen kehittämisessä, jonka tarkoituksena on vain ja ainoastaan ihmisten entistä monipuolisempi ja vaikuttavampi auttaminen.

Vastaa käyttäjälle J-P Vaittinen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.