Leiriltä leirille- entä sen jälkeen?

Leirityö on rankkaa ja vaativaa. Leirille tulijat voivat olla entuudestaan tuntemattomia, tai korkeintaan pintapuolisesti tuttuja. Ainakaan leiriläiset eivät tunne toisiaan. Diakonian leireillä oman lisänsä tuovat useimpien osallistujien elämän rankat vastoinkäymiset tai traumaattiset kokemukset.

Leirien suunnittelussa pyritään ottamaan huomioon erilaisia taustoja ja tarpeita. Kuitenkin etukäteen mietityttää miten kaikki tulee sujumaan, onhan ohjaajilla ympärivuorokautinen vastuu jokaisen turvallisuudentunteesta ja turvallisuudesta konkreettisesti. Mietityttää, huolimatta siitä, että leirityöhön lähtisi mielellään. Aiemmin kuluvana keväänä järjestimme diakonian ja perhetyön yhteisen monikulttuurisen perheleirin. Tässä vaiheessa kiitos huippukollegat Sofia, Merja, Marika ja Miia sekä opiskelija Anna, oli ilo olla osa tätä tiimiä. Meillä on ollut vuosien ajan käytäntönä, että eri kieliryhmille tarjotaan omaa toimintaa, ja myös omankielisiä leirejä. Väheksymättä oman kulttuurin ja kielen merkitystä, meillä on joidenkin kollegoiden kanssa ollut ajatuksena pyrkiä myös eri kieli ja kulttuuriryhmiä yhdistävään toimintaan. Tämä ajatus oli toteuttajatiimimme mielessä.

Leiriläiset edustivat viittä eri kansallisuutta, eri maanosista. Luonnollisesti osa leiriläisistä oli joutunut tottumaan matkallaan varsin erilaisiin leiriolosuhteisiin, kuin espoolainen mukavuuksin varusteltu leirikeskus.  Takana oli vaihtelevia vuosia Suomessa. Joku toimi yrittäjänä, toinen opiskeli suomen kieltä, kolmas etsi työtä. Yhteisessä tulkatussa keskustelussa paljastui pakolaisuutta, sodan tai muun kriisin keskeltä lähtöä. Yhdistävänä tuli esiin tahto rakentaa elämä, tahto oppia suomen kieli kunnolla, kouluttautua, taustalla saattoi olla yliopisto-opinnot.

Huolimatta yhteisen kielen niukkuudesta, en voi olla jälleen ihmettelemättä selviytymiskykyä, valoisuutta ja kiitollisuutta, joka näillä leiriläisillä kokemuksistaan huolimatta oli. Lähes poikkeuksetta osallistuttiin ulkopuuhiin, kädentöihin, ja muuhun ohjelmaan. Lepohetket olivat tietysti sallittuja tarpeen mukaan. Tunnelma oli, myös palautteen mukaan, hyvä. Uskon yhteisen viikonlopun olleen elvyttävä, virkistävä kokemus, tilaisuus unohtaa hetkeksi arjen raskaus. Paluumatkalla leiribussissa tunnelma kuitenkin vakavoitui. Arvelen, että paluu arkeen, sen epävarmuuteen, niukkuuteen ja tilapäisyyteen konkretisoitui.

Vakaa ajatukseni on, perustuen myös aiemmin tapaamiini maahanmuuttajiin, että emme saisi hukata heidän valtavaa potentiaaliaan. Saadaksemme potentiaalin esiin, ensiksi tulisi kiinnittää huomio arkipuheeseemme, onko se ulossulkevaa. Toiseksi moni tarvitsee paljon yhteiskunnan tukea, aivan yhtä lailla kuin moni meistä kantasuomalaisista. Ei ole kovin pitkä aika, kun aloimme puhua oman historiamme sotatraumojen käsittelystä, oikeammin käsittelemättömyydestä. Käsittelemättömät traumat voivat monella tapaa estää sopeutumista, oppimista, arjessa pärjäämistä. Siksi tarvitsemme huomion ja lisäresursseja eri-ikäisten traumatyöhön ja kuntoutukseen, ihan kaikille tarvitseville.

Palaan vielä leiriläisten yhteiseen keskusteluun. Kaikkein suurimmat toiveet, lähes yhteisestä suusta, kuuluivat: rauha maailmaan, terveys ja rakkaiden läheisten tapaamisen vuosien jälkeen. Kuulostaa kovin tutuilta, meidän kaikkien yhteisiltä toiveilta, eikä vain?