Miksi se, että on niin vähän, merkitsee niin paljon – Helsinkiläisen diakonin pieniä kesälöytöjä
Taivaanlahja
Hieron ja siristelen silmiäni. Näen ehkä näkyjä. Kävelen nopeammin, että näkisin paremmin; että voisin todeta: sauna, se on sauna, jonka savupiipusta nousee savu! Uimarannalle on tuotu kärrysauna ja saunan vieressä katos ”Kirkko Helsingissä”- logoineen. En ole yksin, meitä on monia, jotka kokivat iloisen yllätyksen eräänä kesäkuun iltana. Malmin seurakunnan työntekijät rohkaisivat ohikulkijoita:” Tulkaa nauttimaan puusaunasta, hakekaa uikkarit ja täällä me odotamme teitä!” Sain kuulla saunan tarinan Jukka-papilta. Sain jutella kymmenien saunojien kanssa. Sydämeni kyllyydestä sain mennä edestakaisin saunaan ja uimaan. Lopulta en enää jaksanut kuin istua aivan hiljaa katoksen alla mehumuki kädessä. Tämä ei jäänyt tähän saunailtaan, vaan meitä kehotettiin tulemaan seuraaviinkin kertoihin kesän aikana. Itkin ilosta kotimatkalla, niin onnellinen olin tästä ilmaisesta elämyksestä.
Why having too little means so much
Tämä lause iski tajuntaani kesällä toimittaja Jaakko Muilun Helsingin Sanomien ”Merkintöjä” kirjoituksessaan. Ei vielä tekstin otsikko: ”Köyhyys ei ole ihmisen oma vika”, vaan muutama kappale myöhemmin, kun hän avasi ekonomistin ja kognitiotieteilijän yhteisiä löytöjä siitä, miten paljon köyhyys ja epävakaat olot vaikuttavat kykyymme tehdä järkeviä päätöksiä. Ja vaikuttihan se. Ihmisten tulokset heikkenivät, mitä hankalammiksi heidän elämänsä kävi. Tutkijakaksikko tarjosi selitykseksi puutteen käsitettä. Kun on puutostilassa, niin aivomme asettuvat putkiajatteluun: selviämään seuraavasta vuokrasta, pätkätyöstä, ruokaostoksesta jne. Kykymme suunnitella tulevaa heikkenee. NYT tulee se löytö: Huonot päätökset eivät johdukaan yksilön kyvykkyydestä, vaan ennen kaikkea hankalasta ympäristöstä. Millainen ympäristö on niillä 900 000 suomalaisella, jotka elävät köyhyys- ja syrjäytymisriskissä? Tähän liki miljoonan ihmisen ryhmään, kun vielä liitetään yksinäisyys, niin pahin skenaario on väkivalta. Eli putkiajattelu ei ole vain yksilön asia, vaan koko yhteiskunnan valintojen seuraus. Seurausta, joka on estettävissä pienin teoin ja suurin asennemuutoksin.
Kesällä älkää kysykö, älkääkä kertoko kesästä
Viime vuosina inflaatio ja korot ovat nousseet pilviin. Peruselintarvikkeet ovat jopa 20 prosenttia kalliimpia kuin muutama vuosi sitten. Pätkätyöläiset ja usein pienituloiset eivät voi kuin haaveilla matkoista tai festarilipuista kesällä. Eräs työelämässä sinnittelevä totesikin, että pahinta on kuunnella lomien jälkeisinä viikkoina työtovereiden lomakuulumisia. Tai kesäalennusmyyntien ostoksia, kun ei ole pystynyt vuosikausiin käymään shoppailemassa. Kolmas huomio liittyi mansikoiden pakastamiseen: Kaiholla muistelen sitä elämän vaihetta, kun istuin keittiön pöydän ääressä ja puhdistin omaa viiden kilon mansikkalaatikkoa. Mutta nyt muistelija saikin itselleen vielä mansikoita, kun naapuri kysyi mukaan ”kimppalaatikkoon.” Mietinkin ihmisten tarinoita kuunnellessani, että millaisia ovat sopivat kysymykset kuulumisten vaihtoon? Päädyin siihen tuttuun ja turvalliseen:” Miten kesä meni?”
Taivaan lahjaa neljä kertaa
Arvaat ehkä, mikä minun taivaan lahjani oli. Kyllä, se oli sauna. Ilmainen, yhteisöllinen, kutsuva ja helposti lähestyttävä. Minut toivotettiin vielä uudelleen tervetulleeksi: ”Tervetuloa, odotamme täällä. Kerro matkalla muillekin!” Minähän kerroin ja sain mukaani naapurin. Naapuri tapasi saunarannassa vuosikymmenten takaisia naapureitaan ja juttua riitti. Jukka-pappikin oli vanha tuttu ja yllätys, yllätys entinen naapuri. Saunan lauteilta kuultua:” Ajatella, että kirkko tulee näin lähelle ihmistä. Kyllä hattua nostan ja arvostan tätä saunakulttuurin jalkauttamista meidän rannallemme. Niin ja eihän tämä ainoa paikka ollut, täytyypä seurata saunan liikkeitä!” Jos kärrysaunaa ei löydykään muualta, niin katsotaanpa netistä ja syysesitteistä kirkkojemme ohjelmatarjontaa ja ruokailuja. Mennään ainakin katsomaan, jos vaikka yllättyisimme iloisesti!
