Milloin viimeksi muistit eläviä?

Lauantaina vietettiin pyhäinpäivää ja kymmenet tuhannet kynttilät syttyivät suomalaisilla hautausmailla. Läheisen menettämisen suru on ajassa virtaava, muuntuva olotila. Läheistään voi surra jo tämän elossa olon aikana, jos hän sairastaa pitkään tai hiipuu hiljaa pois muistisairautensa myötä. Läheistään voi surra päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia. Suru voi siirtyä, jos sille ei ole tai sille ei anna tilaa, kun sen aika olisi. Surulla ei ole oikeaa tai väärää muotoa eikä aikarajaa.

Moni diakoniatyössä kohdattu sureva kertoo, miten heti kuoleman jälkeen ja hautajaisiin asti läheiset pitävät tiukasti yhteyttä. Tarkistavat vointia ja kyselevät voisivatko he olla jotenkin avuksi. Hautajaisten jälkeen yhteydenotot hiipuvat.

Suru ei lopu hautajaisiin. Se alkaa kunnolla vasta hautajaisten ja perunkirjoitusten jälkeen, kun kaikki akuutit asiat on hoidettu. Niiden jälkeen iskevät todellisuus ja tyhjyys, johon sureva kaipaisi vastakaikua omilta läheisiltään. Moni odottaa puhelimensa soivan, mutta turhaan.

Sureva ei kaipaa sanoja, vaan läsnäoloa ja myötätuntoa. Silti monet läheiset puolestaan kertovat, että he eivät tiedä mitä sanoa surevalle. Leskeksi jääneen läheiset eivät uskalla puhua omista puolisoistaan, koska pelkäävät sen muistuttavan toisen menetyksestä. Lapsensa menettäneen läheiset eivät uskalla puhua omista lapsistaan, koska ajattelevat sen olevan tahditonta. Se, ettei läheinen puhu puolisostaan tai omista lapsistaan on samalla viesti surevalle: sinullakaan ei ole lupaa puhua näistä asioista.

Elämä jatkuu menetyksestä huolimatta, niin surevalla kuin hänen läheisillään. Normaali arki on paras tie surun sillan yli. Suru on osa normaalia ihmiselämää, niin kauan kuin me ihmiset olemme kuolevaisia.

Traumaattisen tai pitkittyneen surun huomaavat usein parhaiten juuri surevan läheiset, jos kuukausienkaan kuluttua surun vahvin ote ei tunnu hellittäneen, uni on häiriintynyttä tai ruoka ei maistu. Silloin tarvitaan järeämpiä apukeinoja kuin kuunteleminen ja läsnäolo.

Järeämpää tukea vaativan surun voi huomata siitäkin, että sureva itse ei huomioi ympärillään olevia eläviä, vaikka he pitäisivät yhteyttä. Läheiset ja ystävät unohtuvat tai heidän läsnä ollessaan keskustellaan vain kuolleesta, kuukausien, jopa vuosien jälkeen. Läheisten apua voidaan tarvita avun hakemisessa, jos sureva ei sitä itse osaa, jaksa tai ymmärrä tehdä.

Siispä…

Mikäli olet juuri kohdannut menetyksen, anna surullesi ja sen mukana kulkeville tunteille tilaa ja aikaa. Pidä kiinni arjen rutiineista, syö, juo, nuku, liiku ja lepää. Ota välillä itse yhteyttä läheisiisi, he ajattelevat sinua, kuten sinä heitä. Et ole vaivaksi, olet inhimillinen ihminen suruinesi.

Mikäli elinpiirissäsi on sureva läheinen, anna hänelle tilaa ja aikaa, yhteydenpitoa unohtamatta. Pidä myös itsestäsi hyvää huolta, että jaksat olla tukemassa läheistäsi. Ota häneen rohkeasti yhteyttä, kysy mitä kuuluu ja mitä läheisesi tarvitsee. Valmiita vastauksia et tarvitse, koska niitä ei kenelläkään meistä ole.