Onko muukalaisten toivottaminen tervetulleiksi kirkon työtä?

Matteuksenkirkon vahtimestarit opastavat perjantaisin seurakuntasaliin uudenlaisia kävijöitä, maahanmuuttajaäitejä pienten lasten kanssa.

Helsingin seurakuntien uudessa strategiassa puhutaan paljon vieraskielisistä helsinkiläisistä. Strategian visiona on kristillinen yhteisö, johon helsinkiläisten on mutkatonta tulla ja jossa he voivat olla ja toimia.

Myös maahanmuuttajat ovat helsinkiläisiä. Miten he pääsisivät mukaan seurakuntien hyvään toimintaan? Ovatko muutkin kuin kristityt maahanmuuttajat tervetulleita? Haluavatko he edes tulla? Haluammeko me heidän tulevan?

Näihin kysymyksiin mietitään nyt vastauksia. Samalla kirkko jo tekee työtä maahanmuuttajataustaisten ihmisten kanssa. Itse olen pitänyt liki vuoden ajan kotiäitien kielikahvilaa ja äitien ryhmiä Matteuksenkirkolla Itäkeskuksessa. Työ on vakaumuksetonta ja toivottaa tervetulleiksi kaikki uskonnot ja uskonnottomat. Toiminta on tuonut muutenkin monikieliseen ja aktiiviseen kirkkoon erilaisia kävijöitä ja lisää elämää – ja seurakuntasalista karkailevia vilkkaita taaperoita ystävällisten vahtimestariemme paimennettaviksi.

Pieneltäkin tuntuva toiminta säteilee paljon hyvää. Kun kotiäidit oppivat lisää suomea, he voivat keskustella päiväkodin hoitajien kanssa, ymmärtää kun opettaja kehuu heidän lastensa koulutyötä, rupatella leikkipuistossa toisten äitien kanssa, ystävystyä. Ja kun tulee se aika, kun äiti alkaa ajatella, mitä hän voisi alkaa tehdä kotivuosien jälkeen, kynnys lähteä ottamaan selvää opiskelu- ja työmahdollisuuksista on sitä matalampi, mitä enemmän suomen kieli on hallussa ja mitä enemmän Suomi tuntuu uudelta kodilta. Ja äidin osallisuuden vahvistuminen vaikuttaa myönteisesti heidän lapsiinsa.

Mutta onko tällainen kotouttava työ kirkon työtä? Minusta tämä kysymys on todella ymmärrettävä. Itse lähestyn sitä näkökulmasta, että kirkko toimii suomalaisessa yhteiskunnassa. Siten se voi osaltaan tukea ihmisiä pääsemään osaksi yhteiskuntaamme. On kaikkien Suomessa elävien ihmisten etu, että yhteiskuntaan ei synny ryhmiä, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan. Ja viisaan kollegan sanoin, onko muukalaisten toivottaminen tervetulleiksi kirkon työtä?

Kirkko on iso toimija ja sillä on tässä hyvä pelipaikka.

Meillä kaikilla on halua kuulua johonkin

Osallisuus, samoin kuin kielitaito, ei synny tyhjiössä. Osallisuus on yhdessä olemista. Se ei aina vaadi yhteistä kieltä. Ja tarve oppia paikallista kieltä vahvistuu osallisuuden kokemuksesta: kun syntyy halu kuulua.

Kontaktit valtaväestöön vahvistavat maahan muuttaneiden mahdollisuuksia oppia kieltä sekä saada tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta. Perhekerhoista, ruokailuista, retkistä ja jumalanpalveluksista voidaan tehdä lähestyttävämpiä eri taustaisille tutustumisen tukemiseksi.

Mutta miten se tehdään? Ei kenelläkään ole tyhjentävää vastausta tähän. Pitää kokeilla ja tehdä edes jotain. Jokin sitten lähtee toimimaan. On myös hyvä kysyä ihmisiltä itseltään, mitä he haluaisivat tehdä. Ilmoituksiin ja mainoksiin voidaan laittaa muutama sana myös englanniksi, arabiaksi ja ukrainaksi, osoittamaan, että muutkin kuin kantasuomalaiset ovat tervetulleita.

Uskalletaan kutsua mukaan.

Uskonto voi olla yhdistävä, ei erottava tekijä. Voimme suhtautua toinen toistemme uskontoihin uteliaan myönteisesti ja kunnioittavasti. Keskustella yhdessä, näyttää, kutsua mukaan katsomaan. Tätäkin on hengellisenä yhteisönä toimiminen. Olisi upeaa, jos eri uskonnot voisivat olla aktiivisessa vuoropuhelussa ihan ruohonjuuritasolla, tavallisten ihmisten tasolla.