Sairastuminen pelastaa nolosta tilanteesta

Diakonian asiakkaiden tilanteet ovat entistä kiperämpiä tukien vähenemisen, Kelan käsittelyruuhkien ja työpaikkojen saamisen hankaluuden takia. Joululomalta palatessani minulle tuli monta kiireellistä puhelua henkilöiltä, jotka eivät olleet syöneet moneen päivään. Kyse ei ollut siitä, että jouluun olisi käytetty liikaa rahaa, vaan siitä, ettei Kela ollut maksanut tukia totutussa tahdissa. Ruuhkaa käsittelyssä kuulemma. Myös järjestöjen ruokajaosta kuuluu huolestuttavia viestejä; heidän apunsa piirissä on yhä enemmän sitä kipeästi tarvitsevia ihmisiä. Ihmisiä, joilla olisi jatkuva nälkä ilman jakelusta saatua ruokaa. Monelle avun tarvitsijalle nälkä tulee saadusta ruokalahjasta huolimatta, koska ruokaa ei olla saatu tarpeeksi tai ruoka annetaan lapsille aikuisten katsellessa nälkäisenä vieressä.

Se, että taloudessa ei ole varaa ruokaan, on todella väärin. Vaikka kaikki asiat tehtäisiin oikein; käytäisiin koulutukset, haettaisiin työpaikkoja, oltaisiin aktiivisia ja yritteliäitä, ei töitä välttämättä saada, tai niitä on liian vähän. Tai sitten niitä töitä on tehty kokonainen elämä ja siltikään eläke ei riitä elämiseen. Vuokra on kallis, halvempia asuntoja ei ole, yleinen hintataso nousee ja mahdolliset säästöt ovat huvenneet arkimenoihin. Väärin tämäkin, todella väärin.

Kohtaamieni ihmisten joukossa olevien lapsiperheiden ja heidän lastensa todellisuus suututtaa todella paljon. Perheillä ei esimerkiksi ole aina mahdollisuuksia osallistua sukujuhliin tai lasten kaverisynttäreille, sillä varaa muistamisiin tai muihin tuliaisiin tai edes bensarahaan/matkalippuun ei vain ole. Nämä ulkopuolelle jäämiset vaikuttavat suoraan näiden henkilöiden hyvinvointiin. Myös lasten kavereiden kyläily voi olla ylivoimainen asia perheelle, koska vieraalle ei ole varaa tarjota syömistä kyläilyn yhteydessä. On olemassa yksilöitä ja kokonaisia perheitä, jotka eristäytyvät muista ihmisistä taloudellisen tilanteensa vuoksi. Muiden ei haluta tietävän vallitsevista niukoista olosuhteista, asia hävettää liikaa. Joidenkin perheiden kohdalla asiat voivat myös olla muiden tiedossa, mutta aina ei iljetä olla ns. vapaamatkustajina toisten järjestämissä tilaisuuksissa tietäen, ettei itse voi tarjota samaa takaisin. Lapsen tai oma sairastuminen on yleisesti hyväksytty syy jäädä pois eri tapahtumista ja monesti harmituksen sijaan helpotus, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin.

Haluan vielä hetken pohtia köyhyyden pitkäkestoisia seurauksia. Suomessa asuva, aineellisessa puutteessa pitkään elänyt lapsi oppii usein häpeämään perheensä tilannetta, perheen jäseniään ja itseään. Lapsi voi kasvaa olettamukseen, että hänessä itsessään on jotain vialla, varsinkin jos kodissa ei puhuta avoimesti tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Taloudellisesti niukka lapsuuden aika ja siitä seurannut häpeä voivat myös vaikuttaa tunteiden säätelyyn ja sitä kautta johtaa kovaan sisäiseen puheeseen tehden lapsesta liian itsekriittisen. Tästä voi pahimmillaan seurata oman olemassaolon kyseenalaistaminen ja vaikeus luottaa muihin ihmisiin ja heidän hyväksyntäänsä. Häpeä liittyy suoraan omakuvaan. Siihen, kuka lapsi ja hänestä tuleva aikuinen on, eikä niinkään siihen mitä hän tekee. Kyse on perustavanlaatuisista asioista, jotka vaikuttavat näiden lasten omaan ja heidän lähipiirinsä tulevaisuuteen.

No, onko tilanne aivan toivoton? Haluaisin uskoa, että toivoa on aina, vaikka sitä joutuukin välillä kovemmin etsimään. Toivon eteen kannattaa tehdä töitä, jottei se katoasi ja jotta sen seurauksena syntyisi tekoja, konkretiaa.