Silmäni aukaise katsomaan maailmaa toisen ihmisen silmin
Olin reilu kuukausi sitten ohjaamassa monikulttuurista perheleiriä yhdessä kollegojen kanssa. Vastaavia leirejä on tullut ohjattua vuosien aikana useita. Näille maksuttomille leireille otetaan kaikista haavoittuvammassa asemassa ja muualta maailmasta muuttaneita perheitä. Jotkut perheet ovat asuneet Suomessa jo muutaman vuoden, osa vain muutaman kuukauden. Yhteistä kieltä harvemmin on. Tulkkia ei leirillä ole, koska se on kovin kallista, ja leirillä puhutaan useita eri kieliä. Onnekkaassa tapauksessa saamme mukaamme jonkun kielitaitoisen työntekijän tai palkkiotoimisen avustajan helpottamaan kommunikointia. Kannustamme kaikkia ensisijaisesti puhumaan suomea.
Kevään leiri kesti perjantaista sunnuntaihin ja sinne saavuttiin yhteisellä kuljetuksella. Mukaan kutsuttiin vastaanottokeskuksessa asuvia perheitä. Leirille osallistui ihmisiä viidestä eri maasta, suurin osa oli kotoisin Ukrainasta.
Yksi pidetyimmistä ohjelmanumeroista oli aikuisille suunnattu keskustelutilaisuus. Lapsille oli siksi aikaa järjestetty hoito sekä ohjelmaa, jotta vanhemmat saivat hetken omaa rauhaa. Yksinkertaiset kysymykset, kuten ”miten olet viihtynyt Suomessa?” ja ”mikä on mielestäsi hieman omituista?” virittivät mukavasti keskusteluun. Leiriläiset saivat kertoa kokemuksistaan, ja me työntekijät pääsimme kurkistamaan leiriläisten kulttuureihin. Leiriläisten kiitollisuus nousi päällimmäiseksi, ja se kosketti meitä työntekijöitä syvästi.
Leirin aikana sai eräs nainen kuulla, että hänen miehensä pakeni kotimaassaan henkensä edestä ja vakavasti sairaana. Tämä nainen oli menettänyt kuulonsa ja kaksi kotiaan pommituksissa. Nuori äiti oli lähtenyt sodan jaloista saamaan hoitoa syöpään. Kotimaassaan hän kuului hyvätuloisiin, mutta yksi syöpähoitokerta olisi maksanut kahden kuukauden palkan, eikä siihen olisi ollut varaa. Jokaisen leiriläisen mukana kulki tarina. Kaikkien tarinaa emme kuulleet, mutta monen kasvoilta saatoimme havaita huolen.
Kun näitä ihmisiä katsoi, ei olisi voinut kuvitella kaikkea sitä, mitä he ovat joutuneet käymään läpi elämässään. Ja silti he hymyilivät, nauroivat ja olivat kiitollisia.
Yli 30 vuotta olen työskennellyt diakoniatyöntekijänä. Sain jälleen kokea sen ihmeen, joka ei nykymaailmassa enää ole itsestäänselvyys; toisen ihmisen kohtaamisen, yhteyden, rakkauden kaiken keskeneräisyyden keskellä ja ilman yhteistä kieltä. Pääsin katsomaan maailmaa toisen ihmisen silmin. Herää kysymys; kuinka nykyisessä, eriarvoistuvassa maailmassa voisimme auttaa epäilijöitä näkemään toisen ihmisen arvokkaana ja unohtaen oman edun tavoittelun?
- Silmäni aukaise katsomaan maailmaa toisen ihmisen silmin - 29.05.2026
- Ruoka ei riitä avuksi – ja miksi sen pitäisikään riittää? - 04.03.2026
- Työtön, et ole turhake! - 05.02.2025
