Toivosta ja toivottomuudesta

Vuoden lopulla tulee kuluneeksi 17 vuotta sote-aloille töihin siirtymisestä. En muista, koska olisin ollut niin toivoton tulevaisuuden suhteen kuin nyt.

Näihin työvuosiin mahtuu monenlaista. Vuosien 2008–2009 taloudellinen taantuma, 2016 maahanmuuttoaalto, 2020 alkanut koronapandemia ja 2022 alkanut sota Ukrainassa. Kaikilla näistä on ollut seurauksia, jotka ovat on näkyneet diakoniavastaanotoilla. Talouden romahtaminen, avutta jääminen, sopeutumisvaikeus, oma tai läheisen sairastuminen, pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta sekä jatkuvasti nousevat sähkön, elintarvikkeiden, vuokrien ja kulutustuotteiden hinnat ovat muutamia niistä.

Sota jatkuu, mutta muiden tapahtumien aiheuttamat aallot ovat alkaneet laantua. Jotkin niistä ihmisistä, jotka menettivät näiden tapahtumien aikana eniten henkilökohtaisesta pääomastaan, oli se taloudellista, sosiaalista tai henkistä, pyristelevät edelleen jaloilleen. Elämä jatkuu, vaikka se ei helppoa tai reilua yksilölle olekaan.

Se, mikä tässä ajassa järkyttää paljon enemmän on systemaattinen heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämän edellytysten romuttaminen. Sosiaaliturvaa heikennettiin reilusti. Sote-palveluita on heikennetty, mikä tarkoittaa henkilöstövähennyksiä, palveluiden muuttamista ja lakkautuksia. Jäljellä oleva henkilöstö on ylikuormittunutta, apua tarvitsevat jäävät ilman palveluita ja ongelmat syvenevät. Päivälehtien otsikoista piirtyy kuva yleistyvästä pahoinvoinnista yhä selkeämmin.

Järjestöiltä vähennettiin juuri miljoonia ja lisävähennyksiä näyttäisi olevan tulossa. Ne palvelut, jotka ovat olleet ennaltaehkäiseviä ja todellisia matalankynnyksen paikkoja halutaan poistaa suomalaiselta sote-kentältä. Järjestöiltä ja diakoniasta on tullut tähän asti kirkkain viesti: köyhät ovat yhä keskuudessamme, heitä ei voi jättää yksin!

Toivottomuutta lisää se, että nämä aallot eivät kantaudu meille ulkomailta vaan tulevat keskeltä kansan ydintä: hallitukselta. Sitä peilaavat kirkolliset päätöselimet diakoniatyön systemaattisella heikentämisellä: virkoja vähennetään ja avustusrahoja leikataan. Avuntarve ei ole vähentynyt, päinvastoin se lisääntyy koko ajan. Toivoa olisi pidettävä yllä, jottei koko maa roihahda liekkeihin.

Pienempi määrä henkilökuntaa ei pysty ottamaan vastaan kykyjään suurempaa ihmismassaa. Se tarkoittaa, että yhä useampi jää ilman tarvitsemaansa apua. Myös diakoniatyössä.

Asiakkaani sanoi hiljattain, ettei ihmettele yhtään miksi ihmiset sortuvat päihteisiin. Kun arjesta viedään toivo ja pieninkin vihje siitä, että huominen voisi olla parempi kuin eilinen, miksi jatkaa yrittämistä? Riippuvuus on kivun pakenemista. Sitä me kansana tuotamme nyt paljon.

Joskus mietin itsekin miksi jatkaa työtä, joka näyttää vuosi vuodelta toivottomammalta. Tänään voin vielä vastata, että toivo löytyy siitä, kun voi auttaa edes yhtä ihmistä kerrallaan eteenpäin. Se ei ole paljoa, mutta se on jotain.

Mutta miten käy huomisen?
Sitä pelkään enemmän.