Tuletko kylään? Kyläkutsua odotellessa voi tavata taivasalla
Tuletko kylään? Kyläkutsua odotellessa voi tavata taivasalla
Diakoniatyöntekijänä olen aitiopaikalla, kun puhutaan helsinkiläisestä kyläily perinteestä. Perinnettä olen seuraillut yli 30 vuotta. Monien muiden todetessa, ettei meillä enää kyläillä toistemme luona, niin diakoniatyöntekijänä saan usein pyynnön kotikäynnille. Helsinkiläisissä seurakunnissa työskennellessäni olen ilokseni huomannut, etteivät kotikäynti pyynnöt ole loppuneet huonon taloustilanteen vuoksi. Usein pyynnön syynä on sairaus ja omien voimien puute. Joka kerta ilahdun, kun sosiaaliohjaaja, läheinen tai naapuri kertoo tarpeesta vierailulleni. Se, että kerrotaan ääneen huoli naapurista ja hänen pärjäämisestään herättää meissä turhan usein pelkoa. Pelko synnyttää epävarmuutta ja sen tunteen voittaessa, emme tulekaan ottaneeksi yhteyttä ja näin ihmisen asia ohitetaan. Luin Joel Haahtelan esseen (HS 19.4.25), jossa hän kertoi bulgarialaisen vaimonsa kotimaan kyläkulttuurista ja ihmisten tarpeesta muodostaa yhteisöjä tänäkin päivänä. Silmiä avaava esimerkki, josta hän kertoi, oli junamatka, jonka aikana eväät jaettiin ja juteltiin vieraiden kesken. Olihan meilläkin muinoin näin.
Säiden armoilla ja kahvikin kallista
On mutkattomampaa tavata ”ulkona” kahvitellen tai syöden. Helppoa, muttei halpaa. Monille täysin mahdoton ja kiusallinenkin ehdotus tavata ravintolassa. Onneksi mediassa on nostettu aihetta esille, avaamalla eriarvoista arkea elävien kaupunkilaisten maailmoja. Esimerkkinä viiden euron päiväbudjetti, se tekee viikossa 35 € ja kuukaudessa 140 €. Tämän budjetin kanssa elävällä ei ole mahdollisuutta lähteä viikonloppuna pizzalle. Mediassa nostettiin hienotunteisesti esille eri elämäntilanteissa ja erilaisin rahavaroin elävät ystävät. Tavallaan rohkaistiin tarjoamaan hänelle, joka ei muuten pystyisi lähtemään yhteiseen tapaamiseen. Tätä ehkä joudutaan kulttuurissamme vielä hiomaan. Antamista ja lahjan vastaanottamista.
Kyläkulttuurista verkostoihin
Ehkä sinäkin aloit kaivata bulgarialaiseen kylään, jossa yhdessä oleminen on tapa. Se, mitä tiedämme Bulgariasta, on köyhyys ja paljon ongelmia. Korruptio ja heikko sosiaaliturva ajavat nuorempaa väkeä ulkomaille. Silti maassa on iloa ja jakamista, joita meiltä on vaikea löytää. Ainut apu on sukulaisten tai naapureiden antamaa apua ongelmissa. Mietitäänpä, miten sinne solahtaisit. Tietäisit, että apua tarvitessasi olisit toisen ihmisen varassa ja toisin päin. Olemme ehkä liian usein tuudittautuneet yhteiskunnan turvaverkostoihin. Olemme eläneet pääkaupunkiseudulla jo muutaman sukupolven samassa kaupungissa, mutta usein ihmisten puheita kuunnellessa tuntuu, että he edelleen elävät kaukana toisistaan. Ikään kuin olisi jumituttu siihen aikaan, kun maalta muutto alkoi. Turvaverkot voivat olla samassa kaupunginosassa, mutta sukupolvet eivät löydä toistensa luo. Kun luonnolliset yhteydet ihmisten väliltä katkeavat, niin silloin elämme irrallisina jakautuneessa maailmassa. Jos helsinkiläinen kyläkulttuuri hiipui taannoin vuosikymmeniksi, niin tänä päivänä sen vetovoimaisuus on kovassa nousussa. Ei tarvitse kuin muistella toukokuista viikonloppua tänä keväänä, joka pursui festareita, kylä-ja kaupunginosa juhlia.
Palsta ja yhteys
Monella seurakunnalla on tänä päivänä viljelypalsta, joka työllistää puolisen vuotta palstaviljelijöitä. Sen verran raskasta ja sitovaa palstan hoito on, että lämpimästi suosittelen palstakumppanuutta alueella toimivan yhteistyökumppanin kanssa. Voisin kuvitella, että palstaviljely on juuri sellaista yhteisöllisyyttä, mistä Haahtela kertoi ja peräänkuulutti. Keväisen maanmuokkauksen, istuttamisen, kesäisen kitkemisen sekä kastelun ja syksyisen sadonkorjuun välissä ja ohessa palstalla vietetään myös iloisia elämyksiä uusien ihmisten kesken. Jos Haahtela kaipaa bulgarialaiseen kylään ja sen spontaaneihin jakamiskokemuksiin, minä ymmärrän sen yhteyden kaipuun.
