“Usein suunta löytyy vasta sitten, kun uskaltaa myöntää olevansa hukassa.” Keskustelu diakonin kanssa antoi elämälle suunnan
Vuoden vaihtuessa ajattelemme, että nyt on elämään tultava muutos. Uuden vuoden on alettava toisenlaisena keinolla millä hyvänsä. Yleisellä tasolla puhutaan terveellisen elämän ja liikunnan lisäämisestä rutiineihin. Media on rohkeasti vinkannut julkkisten avulla Tipattoman tammikuun puolesta tai kokonaan jättämään päihteet elämästä tammikuunkin jälkeen. Hyvä juttu, tämän kaltaista muutosta ihminen tarvitsee ja sisimmässään haluaa. Nyt tulee se MUTTA: Ihmisen on vaikea selvitä elämäntapa muutoksen edessä yksin, mutta yhdessä mahdollisuus muutokseen ja eteenpäin menoon helpottuu. Neljä tarinaa pienistä askelista kohti suurta muutosta.
Nainen 81 vuotta En osannut odottaa, että yksi keskustelu voisi muuttaa niin paljon. Se oli tavallinen arkipäivä, sellainen, joka oli jo ehtinyt tuntua liian raskaalta ennen puoltapäivää. Olin eksyksissä – en suurten tragedioiden keskellä, vaan suuren salaisuuteni viinin juomisen kanssa. En halunnut ottaa lasillistakaan, kun tiesin diakonin tulevan ja hänen ehkä huomaavan. Mutta hän olikin jollain tavalla viisas ja perillä asioista, ettei minun enää kannattanut kieltää ongelmaani. Diakoni ei tarjonnut valmiita vastauksia, vaan ehdotti ja näytti koneelta hoitovaihtoehtoja. Olin ylittänyt omat rajani koko elämäni ajan ja luulin, että alkoholi olisi auttanut kestämään paremmin.
Nainen 60 vuotta Diakoni tuli luokseni sovitusti, sillä en pystynyt lähtemään kotoa huonon liikkumiseni vuoksi. Jäin työttömäksi koronan jyllätessä maailmalla ja jollain tavoin annoin itselleni luvan jämähtää kotiin. Olen tilannut ruokaa ja muitakin ostoksia yli tarpeen. Elän lemmikkini kanssa parvekkeettomassa yksiössä. Nykyään en ole yhteydessä oikein kehenkään. Ajattelin, että puhuisimme käytännön asioista, ehkä hetken jaksamisestani. Todellisuudessa puhuimme elämästä. Siitä, kuka olen nyt ja kuka haluaisin olla, jos uskaltaisin kuunnella itseäni. Kerroin hänelle toiveestani saada tukea painonhallintaan ja nettiostoksiin. Diakoni ei tarjonnut valmiita vastauksia, mutta hän näytti esitteestä keväällä alkavia ryhmiä ja suositteli uutta elämäntaparyhmää.
Nainen 67 vuotta Menin tapaamaan diakonia Kaaren Paikkaan. Ihmettelin, kuinka helppoa oli jutella kiireettömästi keskellä kauppakeskuksen hulinaa. Minä sain kertoa rehellisesti perheeni taloustilanteesta. Luulisi, että eläkkeellä saisi olla ilman taloushuolia, mutta ei se näin ole. On niin ikävää, kun joutuu jäämään monesta asiasta ulkopuolelle rahapulan vuoksi. Diakoni kuunteli ja antoi tunteen, ettemme ole ainoita ja arvottomia. Sain talousneuvontaa ja ohjausta sekä avustusta jouluruokiin. Olen kiitollinen siitä kohtaamisesta. Siitä, että hän jaksoi kuunnella ilman tuomitsemista. Kutsui meitä seurakunnan lounashetkiin. Saatamme mennä, sillä siellähän saa olla kerrankin valmiissa pöydässä rahattomanakin.
Nainen 74 vuotta Kerroin diakonille aivan suoraan, etten jaksa enää elää. Minun elämäni on suoraan sanoen katastrofaalista lasteni päihteiden käytön vuoksi. Raamatussa sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa, mutta minulle on annettu liikaa kannettavaa. Olen aina joutunut olemaan hiljaa, kun ihmiset kertovat perheistään ja lasten elämästä. En halua, enkä pysty kertomaan meidän kuulumisiamme. Olen hakenut ennenkin apua kirkon piiristä ja saanutkin sitä. Mutta mihinkään ryhmään en voi tarinoideni kanssa mennä. Diakonin kanssa katsoimme minulle sopivia vertaisryhmiä ja saatan mennäkin. Kun en voi muuttaa läheisteni elämää, niin tarvitsen kuitenkin tukea omaan jaksamiseeni. Diakoni kertoi mahdollisuudesta keskustella seurakunnan työntekijöiden kanssa. Keskustelussa minulle selvisi, että saan olla keskeneräinen ja epävarma. Kun on vuosikymmeniä joutunut olemaan tukena perheenjäsenille, niin itsekin voi sairastua. Kuitenkin minullakin on ihmisarvo ja rajat, joita ei edes päihdeongelmaiset omaiset saa ylittää.
Joskus elämän suunta ei löydy suurista päätöksistä, vaan yhdestä aidosta keskustelusta, jossa tulee nähdyksi ja kuulluksi. Jos on itsekin tienhaarassa, ehkä kaikkein rohkein teko ei ole valita heti suuntaa – vaan pysähtyä ja puhua jonkun kanssa.
- Diakoniatyö on kuin yhteiskunnan turvaverkon hiljainen lanka – yksin lähes huomaamaton, mutta ilman sitä verkko alkaa repeillä - 20.05.2026
- “Kerronko ensin hyvät vai huonot uutiset?”- kysymyksen äärellä diakoniavastaanotolla - 22.04.2026
- Jokainen ihminen on laulun arvoinen – jokainen diakoniatyöntekijä tietää sen - 18.02.2026
