”Vammaisena olen c-luokan kansalainen”

Minusta tuntuu, että vammaiset ovat yhteiskunnan silmissä vain pakollisia kulueriä, sanoo Keijo Lehtonen, jolla on yli 20 vuoden kokemus vammaisena elämisen todellisuudesta.

 

Opaskoira Qasta hallitsee 50 käskyä ja on Keijo Lehtosen korvaamaton apu.
Opaskoira Qasta hallitsee 50 käskyä ja on Keijo Lehtosen korvaamaton apu.

 

”En tiennyt, että ihminen voidaan pysäyttää niin äkkiä”, sanoo Lehtonen kertoessaan näön menetykseen johtaneesta sairauskohtauksesta.

”Vuonna 1994 sairauskohtaus yllätti minut kesken töiden. Halvaannuin ja samalla näkökeskus vaurioitui. Olin silloin alle viidenkymmenen. Siinä rytäkässä minulta hävisivät päästä muun muassa englannin kielen taito ja kertotaulu.

Sairastumisen jälkeen kamppailin vuoden. Sain kuntoutuksella liikuntakykyni takaisin, mutta ajattelin, että ei minusta ole enää mihinkään. Jäin neljän seinän sisälle. Sitten eräs Vantaan seurakuntien diakonissa sanoi minulle, että ukko, nyt toimintaa. Niinpä lähdin mukaan Näkövammaisten keskusliiton toimintaan, vertaistueksi ja luottamustoimiin. Se heitti minut uusille urille ja suorastaan pelasti elämäni.

Huomasin, että en olekaan ihan kuollut. Heittäydyin kaikennäköisiin juttuihin mukaan myös seurakunnissa. Olin muun muassa kerhonohjaajana.

Myöhemmässä vaiheessa minulla todettiin glaukooma, joka on vienyt lopunkin näön lähes täysin.

Asun avovaimoni Anna-Maijan kanssa, joka on myös näkövammainen.

Vammaispalveluissa ajatellaan aina ensin mahdollista säästöä. Tuntuu, että olemme c-luokan kansalaisia. Jouduimme esimerkiksi valittamaan turvahellan saamisesta hallinto-oikeuteen asti, vaikka sellainen olisi kuulunut meille alun perinkin.

Nyt kun olemme muuttamassa Helsingistä Vantaalle, meidän pitää toimittaa uudet lääkärintodistukset näkövammastamme Vantaan kaupungille – siltä varalta, että näkömme olisi palautunut muuton yhteydessä!

Vammaistyön sosiaalityöntekijät olivat ymmällään siitä, että meillä voi Anna-Maijan kanssa olla yhteinen henkilökohtainen avustaja. Liikumme nimittäin yhdessä kaupassa ja pankissa, jolloin yksi avustaja riittää.

Sama ihmetys koski taksimatkoja: kummankin pitäisi lain mukaan tilata eri taksi! Sosiaalityöntekijät ymmärsivät lopulta, että kyllä me voimme kulkea samalla autolla.

Olemme oikeutettuja 18 taksimatkaan kuussa. Määrää ei tietenkään saa ylittää, ja jos taas ajat liian vähän, matkaoikeutta pienennetään.

Matkapalvelun ongelmana on se, että osa kuskeista ei tunne kaupunkia. Kaikki heistä eivät osaa kirjoittaa osoitteita eivätkä käyttää navigaattoria. Pääkaupunkiseudun samankaltaisista osoitteista on ollut paljon harmia. Minut on esimerkiksi ajettu Kivikon sijasta milloin Kivinokkaan, milloin Kivistöön. Toki on paljon onnistuneitakin kyytejä.

Tutuilla seuduilla pystymme liikkumaan opaskoiran kanssa.

Äijä, mihin mennään, Qasta kysyy. Minun täytyy tietää suunta niin koira hakee suojatiet. Rakennustyömaat ovat hankalia: suojatie on saatettu poistaa käytöstä peittämällä liikennemerkit, mutta maalaukset ovat jäljellä. Koira näkee maalaukset ja lähtee viemään eteenpäin. Kun valitin asiasta, tilanne korjattiin lisäämällä paikalle teksti, että suojatie on pois käytöstä!

Jos edessä on este, esimerkiksi roska-auto, Qasta lyö pelit seis ja hakee uuden reitin. Kahdesti tämä labdadorinnoutaja on pelastanut henkeni: kun auto antoi meille tietä, mutta toista kaistaa ajoikin toinen auto pysähtymättä, koira löi jarrut pohjaan.

Bussilla matkatessa opaskoira on koulutettu siihen, että ensimmäinen paikka kuljettajan takana on meille. Erään kerran, kun kysyin kuljettajalta bussin numeroa, hän vastasi, että tuossahan se ylhäällä lukee. Sanoin, että ei koira osaa lukea. Tähän kuski tokaisi, että opeta se lukemaan!

Sairastuminen pysäytti minut täysin.

Kuljetusalan yrittäjänä olin mielelläni niellyt ratin takana asfalttia. Painoin 15 vuotta hommia ilman lomapäiviä todellisessa oravanpyörässä. Olin aina valmis lähtemään keikalle, vaikka ajotunnit olivat täynnä. Ajopiirturia kun oli helppo huijata. Nyt sanoisin yrittäjille, että kyllä kannattaa pitää tauot ja lomat.

Sairastumisen jälkeen yritykseni meni konkurssiin. Siinä meni avioliittokin. Olin vajoamassa henkisesti aika pahasti, halusin kuolla. Jos minulla ei olisi ollut poikaa, silloin 10-vuotiasta, niin en tiedä, miten tässä olisi käynyt.

Toimintaan mukaan lähteminen ja vertaistuki ovat olleet pelastusrenkaani. Olen ihan ihmetellyt, miten niin vakavan sairastumisen jälkeen sain toisen elämän. Aina olen elämässä etsinyt ilonaiheita. Saan voimavaroja toisten seurasta. Kristillinen porukka vetää minua, ja Raamatusta saan asioita, jotka pitävät minua pinnalla.

Diakoniatyöntekijät ovat olleet suurena apuna eri vaiheissa. He soittelevat ja kutsuvat mukaan toimintaan, auttavat byrokratiassa, tulevat kotikäynnille. Juttutuokio on meille vammaisille aina tervetullut.

Joka päivä mennään eteenpäin: toinen päivä alamäkeä, toinen ylämäkeä, eli keskimäärin hyvin.”

 

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!


Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

Yksi kommentti

  1. ”Vammaisena olen c-luokan kansalainen”

    Otsikon mukainen teksti antoi ajattelmisen aihetta, kuinka tärkeää on vertaistuellinen toiminta. Kiitos tästä kirjoituksesta.

Vastaa käyttäjälle Armas Merisalmi Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.