Tositoimiin paremman maailman puolesta!

Vapaaehtoisuus on värikästä vastuunkantoa!

Haluan, että seurakunnan vapaaehtoiset kokevat: ”Meitä on paljon ja siinä on voimaa!”

Tämän toiveen esitin jo kolme vuotta sitten, kun olin hiljattain aloittanut Mikaelin seurakunnan vapaaehtoistoiminnan koordinaattorina. Näen sen toteutuvan monissa vapaaehtoisporukoissa ja paljon on tehty sen hyväksi, että ihmisten osallisuus ja vastuunkanto seurakunnissa vahvistuu. Vapaaehtoistoiminta kirkossa on keskeinen painopiste ja jatkuva kehityskohde, ja se myös kuuluu olennaisesti kirkon perusolemukseen.

Omalle työlleen tulee kuitenkin helposti sokeaksi ja sitä urautuu tiettyihin ajatusmalleihin, rakenteisiin ja fraaseihin. Olikin hyvällä tavalla järkyttävää törmätä Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan, kirjailija & toimittaja Kaisa Raittilan Facebook-kirjoitukseen siitä, mikä kirkon vapaaehtoistoiminnassa mättää.

Siis mitä, onko siinä jotain vikana? Vapaaehtoistoimintahan tekee hyvää itselle ja toisille!

Hetken hämmästeltyäni aloin kuitenkin olla samaa mieltä Raittilan kanssa. Kirkko ei tee tarpeeksi selväksi (itselleen ja muille) sitä, että se todella tarvitsee lisää vastuunkantajia tekemään yhdessä tätä maailmaa paremmaksi paikaksi. Työllämme voisi myös olla vahvempi brändi, kauaskantoinen maine, joka saisi ihmiset kiinnostumaan ja haluamaan mukaan. Kirkon työntekijät ja lukuisat vapaaehtoiset tekevät jo valtavasti hyvää, ja siitä hienosta työstä olemme saaneet lukea tässäkin blogissa. Raittila kuitenkin nostaa esiin sen seurakuntien alueilla asuvien suuren reservin, jonka toimintatarmo on vielä ottamatta käyttöön.

Miten onnistuisimme vielä paremmin rakentamaan sellaista seurakuntaelämää, jossa ihan jokainen tasapuolisesti kantaisi vastuuta yhteisestä hyvinvoinnista? Millainen viesti pitää lähettää, että vastauksena joukkoihimme liittyy lisää ihmisiä, jotka ovat valmiita laittamaan itseään likoon yhteiseksi hyväksi?

Helsingin seurakuntien vapaaehtoistoiminnassa on käytetty slogania ”Ihmisenä ihmiselle”. Se kuvaa mielestäni hyvin sitä perusasiaa, mitä kirkon (vapaaehtois)toiminta on. Olemme olemassa toinen toisiamme varten, ja saamme olla tavallisia ihmisiä tavallisen ihmisen taidoin. Ja jos omaa jotain erityisosaamista, niin hyvä sekin! ”Ihmisenä ihmiselle” tuo mieleen myös yhden hyvin erityisen ihmisen. Jumala itse tuli ihmiseksi ihmisten keskelle, ollakseen mahdollisimman lähellä meitä. Jeesus oli Jumalan valtakunnan vapaaehtoinen, joka toimi lähimmäistensä – meidän kaikkien – hyväksi, äärimmäisyyksiin asti ja sen yli. Siinäpä meille yhteistä nimittäjää ja brändiä!

Mielikuvien ja arvomaailman lisäksi tarvitaan kuitenkin myös konkretiaa. Selkeitä tehtäviä, tositoimintaa, rohkeaa vastuunottoa.

Parasta vapaaehtoisena toimimisessa on, kun huomaa, että tekemällään työllä on todella merkitystä. Että ilman minua jotain asiaa ei olisi tapahtunut. Ja siinä Raittila osuu oikeaan, että kirkko kyllä voisi tuoda vielä enemmän esiin sitä, että tekijöitä ihan oikeasti tarvitaan ja tekemistä riittää:

”Jos seurakunta asettaa tavoitteen tarpeeksi korkealle, esimerkiksi niin, että se päättää huolehtia, ettei sen alueella yksikään omaishoitaja joudu nääntymään taakkansa alle tai että kaikki sen alueen viisivuotiaat oppivat iltarukouksen tai että jokaiselle syrjäytymisvaarassa olevalle nuorelle on kummiaikuinen, se tajuaa voimavarojensa riittämättömyyden ja joutuu kutsumaan kaikki kynnelle kykenevät mukaan.”

Meidän pitäisi arkailematta unelmoida paremmasta maailmasta, asettaa tavoitteita sen saavuttamiseksi ja haastaa jokainen toimimaan sen puolesta. Huomata herkemmin ja kertoa avoimemmin, missä tekijöitä tarvitaan ja ottaa ihmisten kyvyt käyttöön.

Ja kysyä rohkeasti toisiltamme: voit sä jeesaa?!

 

Ps. Siinä olen kyllä eri mieltä Raittilan kanssa, että seurakunnissa jo olemassaolevat vapaaehtoisryhmät olisivat ”harmaata, vapaaehtoiskoordinaattorin paimentamaa karjaa”. Vapaaehtoisissa on voimaa ja heidän panoksensa tunnustetaan ja sitä arvostetaan. Heidän kauttaan moni ihminen tulee autetuksi. Heidän toteuttamina monet tapahtumat ilahduttavat alueen asukkaita. Heidän taitonsa rikastuttavat seurakunnan elämää. Ei siis mitään harmaata märehtimistä, vaan värikästä vastuunkantamista!

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!


Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

  • Asunnoton = Näkymätön?

    Jaa myös muille: 164 Jakoa Lisää Aloitin työt kesäkuussa 2023 Hermannin Diakoniatalon Varustamolla. Kokemusta diakoniatyöstä ja sosiaalialalta oli ennen tätä työtä reilun 14 vuoden verran, mutta ensi kertaa pääsin hiukan syvemmin asunnottomuusteemaan käsiksi. Eteeni tulivat kysymykset siitä, missä asunnoton ihminen nukkuu Suomen talvessa? Etenkin nyt, kun on ollut kylmiä pakkasjaksoja. Mitä hän syö ja missä…

  • Nyt he ovat täällä

    Jaa myös muille: 39 Jakoa Lisää ”Ne tulee sieltä …” näillä sanoilla kertoi kollegani viisi vuotta sitten tunnelmistaan Ranskan matkan jälkeen. Niillä hän tarkoitti Afrikan maista tulevia paperittomia ihmisiä. Hän oli juuri ollut diakoniatyöntekijöiden koulutusmatkalla Marseillesissa tutustumassa Suomen Lähetysseuran ylläpitämään Marhaban toimintakeskukseen, joka auttaa kaupungissa asuvia maahanmuuttajia. Maahanmuuttajat olivat tuolloin Helsingissä ja seurakunnissakin jo tuttu…

  • Tarua vai totta

    Jaa myös muille: Lisää Yksiön ilma oli sakeana kahvin tuoksusta. Olimme ainakin vartin istuneet vaiti, kahvia silloin tällöin pienistä vaaleanpunaisen ruusun koristamista posliinikupeista siemaillen. Lumouduin taas tavasta, jolla hän rauhallisesti lorautti kahvia kupin aluslautaselle – tassille, kuten hän pientä lautasta kädessään kutsui, kerta toisensa jälkeen kuin kuninkaallinen hän laittoi sokeripalan huuliensa väliin ja siemaisi hartaasti…

  • Mitä se diakoniatyö oikein on?

    Jaa myös muille: 26 Jakoa Lisää Diakonia – niin se on sitä kirkon auttamistyötä, juu tosi tärkeää, sanoo aika moni. Apua ja tukea eri muodoin hädän hetkellä. Mutta mitä se diakoniatyö ihan käytännössä on? Pääsin päiväksi perehtymään Malmin seurakunnassa työskentelevän diakoniatyöntekijän Elise Hartosen arjen työhön. Elisen työkenttänä on Malmin seurakunnan pohjoiset alueet eli Tapulikaupunki, Puistola…

  • Kuka tarvitsee diakoniaa?

    Jaa myös muille: 88 Jakoa Lisää Seurakunnan aktiivisena maallikkojäsenenä joutuu selkiyttämään itselleen monia perusasioita. Eräs problemaattinen kysymys on, kuka tarvitsee diakoniaa, kuka sen määrittää ja millä perusteella. Vielä pari vuotta sitten saattoi Kirkko ja Kaupunki -lehden ilmoituksesta nähdä, että diakoniatyöntekijät tarjoavat puuroa tai soppaa vähävaraisille ja työttömille. Kirkon perustehtävän esittelyn perusteella diakonian palveluita tarvitsevat ne…

  • Ihmisenä ihmiselle

    Jaa myös muille: 175 Jakoa Lisää Olipa kerran tyttö, joka muutti maalta kaupunkiin. Kaikki oli suurta ja ihmeellistä – metsän humina vaihtui autojen pärinään ja metron piipitykseen. Lähikaupan tutun kassaneidin tilalle tulivat isojen markettien ihmisvilinät ja itsepalvelukassat. Lähibussissa liikkuessaan tyttö huomasi, ettei vieressä istuvan kanssa keskustelu kuulukaan yleisiin tapoihin eikä välttämättä ole tietoakaan, millaisia ihmisiä…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.