Metrossa
Sari ja Jaana istuivat viereeni metrossa. Emme tunne toisiamme, mutta saan kurkistaa heidän elämäänsä metromatkani verran. Eletty elämä näkyy heidän kasvoillaan. Arvoin, että olemme ehkä suurin piirtein saman ikäisisiä, viisissä kymmenissä. Minunkin silmissäni on näkyvissä ryppyjä.
Sari näyttää uutta huulipunaansa ja laittaa sitä hyväntuulisesti. Jaana ihastelee ystävänsä ostosta ja sanoo kauniita sanoja. Minä liikutun, koska tiedän, että juuri tuollaisia sanoja haluaa kuulla itsestään laittauduttuaan kauniiksi.
Sari ja Jaana skoolaavat kaljatölkeillään ja heidän muovikasseissaan kolisee muutama muukin tölkki. He keskustelevat huomisista ystävänsä hautajaisista, Reijaa on ikävä molemmilla. Pitäisikö hänelle ostaa ruusu? Ovatko he tervetulleita hautajaisiin huomenna, kun ovat ehkä huomennakin vähän maistissa? Mutta huulipuna on upea, molemmilla, Sari lainaa sitä myös Jaanalle.
Jään pois Hakaniemessä, he jatkavat matkaansa. Kävellessäni Kallion Linjoilla minä hyräilen: ”Mä taimi olen sun tarhassas ja varten taivasta luotu, sun arvollisehen huomahas jo syntymästäni suotu.” Toivon, että Sari ja Jaana ovat huomenna tervetulleita ystävänsä hautajaisiin.
Anne Immonen
Kampin kappelin diakoni
- Pysähtymisestä ja pysähtyneisyydestä - 26.04.2021
- Mustarastaan laulua ja apua - 21.03.2021
- Niin kylmä maailma - 02.02.2021