Pysähtymisestä ja pysähtyneisyydestä

Ennen korona-aikaa Kampin Narinkkatori oli Helsingin hektisimpiä paikkoja. Ihmiset kiirehtivät nopeasti aukion poikki väistellen feissariarmeijoita eivätkä useinkaan pysähtyneet kerjäläisten tai muiden avunpyytäjien kohdalle. Suurimmalla osalla oli kova kiire matkalla paikasta toiseen.

Narinkkatorin laidalla sijaitsee Kampin kappeli, jossa on mahdollisuus hiljentyä hetkeksi ja halutessaan voi saada myös keskusteluapua kappelin työntekijöiden kanssa. Monesti kappelin kävijät kiittelivät – ja ovat edelleen korona-aikana kiitelleet – sitä, että on tarjolla paikka, jossa pysähtyä. Kaiken kiireen keskellä voi hengähtää kauniissa puisessa, yksinkertaisessa kappelissa, ja kiire keskeytyy hetkeksi. Pysähtyminen voi olla kuin pieni uusi alku ja siinä on mahdollisuus syntyä jotain, mitä ei ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Siinä voi myös tarkastella, mihin suuntaan on elämässä menossa ja kuinka oikein itse voi.

Kampin kappelissa käy ihmisiä keskustelemassa työntekijöiden kanssa monenlaisista asioista. Joskus huomaan, että jollain henkilöllä on ikään kuin tarve pitää kiirettä yllä. Kukin meistä tietää, että joskus helpompaa on olla tehokas, aikaansaava ja kiireinen, kuin pysähtyä. Vaikka olisi ihan väsynyt tiiviiseen tahtiin. Kiire voi toisinaan olla pakoa oman elämänsä kohtaamisesta. Kun pysyy liikkeessä, ei ole aikaa ajatella asioita, joita ei haluaisi miettiä. Pysähtyminen voi siis olla myös pelottavaa.

Joskus elämä taas pysäyttää ilman, että ihminen voi itse vaikuttaa asiaan. Sairastuminen, työpaikan menetys, ongelmat ihmissuhteissa: ne tiputtavat polvilleen ja saavat haukkomaan henkeä. Eteenpäin ei heti pääse. Tulevaisuus katoaa ja on vain tämä hetki ja pelko siitä, onko tulevaa enää olemassa, ja jos onkin, niin millainen se voisi olla? Toisilla elämä ei puolestaan etene ja tuntuu, että mikään ei elämässä muutu. Ikään kuin olisi juuttunut ajattomuuteen.

Korona-aikana on välillä tuntunut siltä, että koko maailma on pysähtynyt. Onko tulevaa enää olemassakaan? Ihmiset eriytyvät ja jäävät yksin. Mikään ei etene. Diakoniatyössä on tullut huomatuksi, että erityisesti ne, jotka ovat jo valmiiksi heikolla ja tarvitsisivat tukea, ovat kärsineet paljon korona-aikana. Hyvää vointia tukevat harrastukset ja ryhmätoiminta ovat olleet tauolla ja yksinäisyys ja elämänpiirin kapeneminen ovat saattaneet saada aikaan sen, että kotoa ei pääse mihinkään. Tai jos kotia ei ole, ei ole paikkoja minne mennä ja mistä saada lämpöä ja suojaa. Osa on nähnyt nälkää. Pysähtyneisyys on vaatinut sitkeyttä, joka voi olla hyvin vaativaa ihmisille, joilla ei ole kovin paljon tukea antavia asioita elämässään.

Kun maailma jossain vaiheessa avautuu, on meidän kaikkien tehtävä olla ottamassa mukaan heitä, joiden elämä on jollakin tavalla pysähtynyt korona-aikana erilaisista syistä. Niitä, joiden jalat ovat juuttuneet kiinni pysähtyneisyyteen ja jotka eivät omin voimin tai ilman rohkaisua pääse eteenpäin. Meidän on kuljettava yhdessä kohti tulevaa. Ei keskenään kilpaa juosten, vaan enemmänkin ryhminä tai kulkueina edeten. Tällä tavalla pysähdyksestä voi syntyä, vaikka sattumalta, jotain hyvää, joka antaa uskoa tulevaan. Ja pysähdys voi vaikuttaa meihin siten, että se saa muuttaa meitä ihmisinä enemmän läsnäoleviksi toisillemme.