Vanha puinen keinutuoli

Kameran linssi ja eletty arki

Valokuvilla voi luoda uusia muistoja yhtä lailla kun katsoa ollutta. Oletko tullut ajatelleeksi, miten antoisa ja monipuolinen tapa se on katsoa itseään ja elämäänsä?

Valokuvaan mielelläni. Olen tottunut katsomaan valokuviani, pohtimaan, mistä ne kertovat. Niissä on näkyvillä eletty elämä, ihmissuhteeni, arkeni ja juhlani. Yhtä lailla valokuvissani on rakennuksia, näkymiä, lemmikkejä ja muita eläimiä, sääilmiöitä, luontoa, esineitä. Kuvasin yhteen aikaan paljon kotiani, ja tulin tietoiseksi sen tärkeydestä minulle.

Valokuvaaminen on nykyään mahdollista lähes kaikille, onhan puhelimissa kamera. Sellaisen voi myös saada käytettynä seurakuntien tai järjestöjen kännykkäkeräyksistä, joita järjestetään ajoittain. Kuvaaminen on siis tasa-arvoinen tapa olla olemassa, katsella ja kokea. On tärkeää voida kuvata rauhassa, tehdä havaintoja, miettiä miksi ja mitä haluaa kuvata. Mikä kiinnittää huomion? Haluaako tulla muiden kuvaamaksi tai ottaa selfieitä? Millaisia muistoja on hyvä tallentaa?

Kuvaaminen ja otettujen kuvien katselu voi parhaimmillaan vahvistaa tunnetta omasta olemassaolosta.

Valokuva on myös hyvä työväline osallisuuden kokemiseen seurakuntatyössä. Se on katselu- ja toimintatapa, jossa ihminen tai ryhmä määrittää, miten ja missä haluaa tulla kuvatuksi. Monesti tähän liittyy tarinoita, elämänkysymyksiä tai mielenliikkeitä, joita tulee esiin kuvatessa tai kuvia jälkikäteen katsottaessa.

Voimavaraistamista voi olla vaikka se, että lähdetään yhdessä valokuvaamaan jotakin tuttua ja läheistä tai mennään sellaisen äärelle, mitä ei ole ennen katsottu ja koettu, ainakaan kameran linssin läpi. Valokuvausretki voi olla osa ryhmän prosessia tai itsenäinen kokonaisuus. Ryhmän ohjaaja huolehtii henkisestä turvallisuudesta ja antaa tilanteille rajat, joiden sisällä on hyvä lähteä kuvaamaan. Joissakin seurakunnissa on koulutettujen ohjaajien ohjaamia voimavaraistavan valokuvan kursseja tai elämäntarinaryhmiä, joissa isossa osassa on valokuvat. Myös perhetyö, perheneuvonta ja surutyö ovat työmuotoja, joissa voidaan käyttää valokuvia.

Kuvaaminen ja sen jakaminen vaatii luottamusta toiseen. Kaikilla ei ehkä ole kaveria, jonka kanssa kuvata ja jutella tai muuten vain haluaa pitää sisällään, minkä tunneliikkeen kuva tuo jos tuo. Kuvien ottaminen ja katselu onnistuu oikein hyvin yksinkin. Ehkä kiitollisin tilanne on sellainen, jossa voi olla kameransa ja ajatustensa kanssa itsekseen, kun on opetellut katsomaan tietoisesti ja läsnäolevasti itseään ja arkeaan kuvien kautta.

Jokainen on arvokas ja tärkeä kuvaajana ja toimijana, koska on Jumalan rakastama ja mittaamattoman arvokas. Tässä on minusta kuvaamisen syvin ydin: me kaikki olemme tärkeitä, ja elämämme kuvalliset ja sanalliset tarinat ansaitsevat tulla vastaanotetuiksi.

Diakoniatyössä kuva on todella hyvä väline, ja olen saanut monta kertaa tehdä muiden kanssa kuvallista matkaa. Se on ollut etuoikeus ja hieno ihme.

Tutustu myös: Juha Tanskan kirja Lempeä linssi

Nina Klemmt

close

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!


Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.