Ihmettelyä – vapaaehtoisesti
Tulin kahdeksan vuotta sitten vapaaehtoisesti seurakunnan aktiiviseen toimintaan. Diakoniatyössä riitti asiaa, jota pidin tärkeänä, jossa oli hyötyä entisestä osaamisesta ja jossa voi vältellä entisen toistoa. Pitkään luotin sinisilmäisesti kirkkoon ja sen toimintaan, kuten olin aina oppinut luottamaan. Vähitellen olen alkanut nähdä kirkon toiminnassa piirteitä, jotka hämmentävät ja herättävät ihmettelyä. Tällaiseen instituutioonko olen luottanut? Seuraavassa muutama esimerkki ihmettelyni aiheista vuosien varrelta.
Muutama vuosi sitten kirkko teetti tutkimuksen ”Jäsen 360 astetta”. Sen perusteella 95 % jäsenistä on ”irrallisia”, joille kirkko on merkityksetön. Mitä toimenpiteitä tuloksen perusteella on mahdettu tehdä? On alettu puhua siitä, että kirkko on taloudellisessa ahdingossa ja säästäväisyys on tarpeen. Syitä taloudelliseen niukkuuteen on monia, mutta eräs niistä on kirkosta eroavien suuri määrä. Viesti kirkon jäsenten vähenemisestä sisältää ainakin irrallisille lievän syytöksen, joten eroamiset kirkosta jatkuvat. ”Sano niille, että tuo säästämispuhe lisää kirkosta eroamisia”, huomautti eräs talouspuheisiin kyllästynyt vapaaehtoiselle. Olikohan hän ”irrallinen”? Ja mitä pitäisi ajatella ihmisten luokittelusta?
Miten säästökohteet valitaan? Näyttää siltä, että ensimmäiset säästöt kohdistuvat pienipalkkaisimpiin työntekijöihin eli suntioihin. Heidän työnsä on kirkon käyntikortti: suntio lohduttaa surevaa, neuvoo neuvotonta, vastaa kysyjälle, iloitsee iloitsevan kanssa, huoltaa ja kaunistaa tilat, palvelee muita työntekijöitä, ruokkii nälkäisiä ja keksii ratkaisuja. Juuri nämä ”käyntikortit” ovat joutuneet ankarien säästöjen kohteiksi. Eikö suuripalkkaisemmista tulisi enemmän säästöjä!
Diakoniatyössäkin säästäväisyys näkyy. Kymmenvuotiskaudella 2008-2017 vähennettiin diakoniatyöntekijöiden sekä lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden määrää 11%. Työ ei kuitenkaan ole vähentynyt, mutta työntekijöiden ahdinko on lisääntynyt. Vuonna 2015 tehdyn selvityksen mukaan ihmiset pysyvät kirkon jäseninä, koska he arvostavat erityisesti vähäosaisten auttamista eli diakoniatyötä. Tiedetäänkö, onko kiristynyt diakoniatyö edistänyt kirkosta eroamista? Eikö juuri diakoniatyötä tulisi vahvistaa, jotta jäsenet pysyvät kirkon jäseninä ja tuovat mahdollisesti mukanaan uusia jäseniä? Avaisiko diakoniatyö väylän kirkon muuhunkin sanomaan?
Mikä sitten lienee perimmältään kirkon työntekijöiden ja vapaaehtoisten aktiivijäsenten suhde? ”Aktiiviset vievät työntekijöiden virat, joten heistä ei pidetä”, kuulin vapaaehtoisuuteni alkutaipaleella. Vapaaehtoisia pitää kuitenkin sietää, koska kirkon arvojen mukaan ollaan ”tasavertaisia” seurakuntalaisia. Kuulen, että vapaaehtoisia voitaisiin pitää myös ”voimavarana” ja että he ovat ”subjekteja”.
Eräs työntekijä on vihaisena väittänyt, että vapaaehtoinen ”rakentaa uutta diakonian teologiaa”. Kuulen myös työntekijän pulman, miten kiittäisi vapaaehtoista. Hengetön ja mekaaninen ilmoitus ”kiitos, olet ollut suureksi avuksi” hämmentää. Kenen kuuluisi kiittää ketä ja mistä?
Kirkon vapaaehtoistoimintaa on ohjeistettu ”Jokainen on osallinen” -asiakirjalla. Sen mukaan vapaaehtoisia ”otetaan mukaan, tulee ottaa mukaan” ja heitä voi ”sitouttaa ja motivoida”. Kun ajattelen itseäni siihen asemaan, että joku alkaa sitouttaa tai motivoida minua, en voi kuin ihmetellä. Jos kirkon työntekijät ajattelevat ja kirjoittavat, että ”niitä otetaan, sitoutetaan ja motivoidaan”, on vapaaehtoisista tehty kohteita, objekteja eikä subjekteja.
Organisaatio, jonka ytimenä on lähimmäisenrakkaus, onkin piiloisesti täynnä paradokseja, ristiriitaisuutta, vallan vaalimista, alistamista ja alistumista, vihaakin. Tätä on ihmeteltävä! Kirkon sisälle tarvitaan kiireesti Anne Birgitta Pessin tutkimaa myötätuntoa ja sen mullistavaa voimaa. Siinä on taloudellista energiaa, joka saattaisi jopa saada aikaan kasvavan myötätunnon pyörteen. Myötätunnon mullistava voima voisi tuoda armon kirkon sisälle. Sieltä se voisi heijastua ympäristöön ja tehdä kirkon uudella tavalla näkyväksi.
Irma Kiikkala
Diakoniatyön vapaaehtoinen, Malmin seurakunta
- Lähestymistapa tunnetaan, löytyykö rohkeita toimijoita? - 18.01.2020
- Kuka auttaa väliinputoajaa? - 13.02.2019
- Ihmettelyä – vapaaehtoisesti - 17.10.2018
Sydämestäni toivon, että koet Irma olevasi itsenäsi tärkeä, arvokas ainutkertainen aarre, jolle seurakunta voi tarjota paikan elää uskoa ja lähimmäisenrakkautta todeksi!
Nuo käsitteet ja termit varmasti kalskahtavat ikävältä korvaan, ne ovat toki osa ammatillisuutta -mutta ikinä tuo ammatillisuus ei saa tarkoittaa, ettei nähdä ihmistä ja hänen kaipuutaan ja toiveitaan, tai hänen luovuttamatonta ihmisarvoaan.
Kiitos sinulle, että rikastutat omalla aitoudellasi ja ajatuksillasi meidän yhteistä kirkkoamme!
Mikään instituutio ei ole täydellinen, mutta jopa kirkko muuttuu ajan saatossa. Näitä asioita on todella tärkeää puhua rehellisesti, aivan vain siksi, että Evankelis-luterilainen kirkko ja siellä tehtävä työ on meille rakasta. Itsekin näen kirkkomme vajavaisuuden diakonina töitä tehdessäni, mutta haluan myös sitoutua kehittämään kirkkoamme, jotta siellä voitaisiin entistä paremmin olla kantamassa heikkoja ja tukemassa sairaita, vaalimassa luomakuntaa ja sen lahjoja sekä kertomassa armosta ja Jumalan Rakkaudesta kaikkia maailman ihmisiä kohtaan.
En ole löytänyt mistään muualta parempaa ja kestävämpää arvopohjaa, jolle elämääni -ja työelämäänikin- rakentaa. Eikö ole huikeaa, että voimme yhdessä tehden olla omalta pieneltä osaltamme olla tekemässä maailmasta rakkaudellisempaa ja oikeudenmukaisempaa paikkaa?
Lämmin virtuaalihalaus sinulle <3! Hanna