Ihmisarvo kadoksissa

Luokseni Kampin kappelille tulee keskustelemaan henkilö, joka arkuuden ja häpeän vallassa alkaa hiljalleen kertoa elämäntilanteestaan. Selviää, että siihen voi kuulua sairautta, masennusta, itsevihaa ja suurta pettymystä elämää kohtaan. Luottamusta siihen, että mikään voisi muuttua ei enää ole, mutta taakan kantaminen yksin on vielä raskaampaa. Henkilöltä on voinut mennä terveys, työ tai perhe. Tai vaikka kaikki kerralla. Yksinäisyys ja taloudellinen niukkuus tuntuvat häpeälliseltä ja tuskalliselta. Ratkaisua ei tunnu löytyvän, vaikka hän on kokeillut eri asioita. Hänestä voi tuntua, että toisten ihmisten ja yhteiskunnan silmissä hänellä ei ole mitään arvoa. Omissa silmissä ihmisarvo on mennyt jo kauan sitten. Kysymys voi olla myös se, että onko hänellä mitään arvoa edes Jumalan silmissä.

Suomi on sijoittunut tilastoissa maailman onnellisimpiin valtioihin. Meillä pitäisi siis mennä hyvin. Kuitenkin Helsingin Sanomien niukkuuskyselyssä, jonka tulokset julkistettiin vuodenvaihteessa käy esiin, että Suomessa kaikilla ei mene hyvin. 4000 ihmistä vastasi kyselyyn ja näiden vastanneiden kokemusten mukaan taloudellinen niukkuus vaikuttaa vahvasti siihen, miten ihminen kokee itsensä ja elämänsä. Monet kokevat itsensä täysin turhiksi yhteiskunnassa ja itsemurha nähdään useissa vastauksissa ratkaisuna tilanteeseen. Eläke ei riitä lääkkeisiin ja terveydenhuollon maksuihin, yksinäinen ihminen jää yksin ongelmiensa kanssa, masentunut ei jaksa hoitaa asioitaan ja yksinhuoltajan täytyy keksiä ihme temppuja mistä saada ruokarahat perheelle. Lisäksi taustalla voi olla ylivelkaantumista, pikavippejä ja muita keinoja, joilla on yritetty selvitä arjesta. On huomiota herättävää, kuinka suuri henkinen vaikutus ihmiseen on taloudellisella niukkuudella. Ihmisellä on myös kokemus, että mikään taho ei ole kiinnostunut todella auttamaan häntä ulos tilanteesta. Ihmistä pompotellaan luukulta toiselle. Hän on kuin projekti, jota kukaan ei halua omakseen.

Diakoniassa sekä sosiaali- ja terveysalalla nämä tulokset tuskin tulevat yllätyksenä, mutta Helsingin Sanomien artikkeli saa aikaan näkyvyyttä asialle. Lainaukset oikeiden ihmisten kirjoituksista antavat äänen niille, joiden ääntä ei tunnu yleensä kuuluvan. On tärkeää, että myös kirkon diakoniassa olemme mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ajamme niiden etuja, joilla ei ole voimia sitä itse tehdä.

Mitä voin tarjota henkilölle, joka luokseni tulee ja kokee itsensä ja elämänsä täysin turhaksi. Arvottomuuden ja häpeän kokemukset ovat tuskallisimpia tunteita. En pysty ratkaisemaan ihmisen kaikkia ongelmia, hyvä jos edes vähän pystyn auttamaan. Joskus kuitenkin riittää, että kuuntelee niitä synkkiä ajatuksia ja on toisen kanssa pohtimassa mahdollisuuksia. Ja ehkä voi kulkea jonkin matkaa henkilön kanssa juuri silloin, kun on kaikkein pimeintä.  Kirkon tulee olla paikka, jossa voi tulla hyväksytyksi etenkin silloin, kun elämässä ei mene hyvin. On tärkeää muistuttaa kristillisestä ihmiskäsityksestä. Ihmisen arvo ei riipu siitä, mikä hänen asemansa on yhteiskunnan tuottavana henkilönä. Mutta myös yhteiskuntaa pitäisi muuttaa siten, että ihminen saisi kokea myös konkreettisesti, että hän ei ole täysin arvoton. Suuri merkitys on siinä, etteivät ihmiset jäisi yksin elämässään.

Henkilö lähtee keskustelumme jälkeen. Toivotan voimia ja siunausta. Jokin taakka on ehkä ainakin hetkeksi poistunut hänen harteiltaan. Sovimme, että tapaamme myöhemmin uudestaan. Haluaisin jotenkin välittää henkilölle viestin, että hän on jo nyt arvokas sellaisena kuin hän on ja juuri siinä elämäntilanteessaan missä hän on. Mutta toki haluan haaveilla ja uskoa, että tilanne voi parantua, vaikka henkilön oma kyky uskoa siihen olisi loppunut jo aikoja sitten. Esitän mielessäni rukouksen: ”Kanna sinä, Herra, tätä ihmistä ja luo valoa pimeyden keskelle. Kuiskaa rakkaudellisia sanoja ja kerro hänelle, että sinulle hän on tärkeä”.