Joulu vähävaraisena

|

Kirjoitus julkaistaan nimettömänä.

Metsästämme äidin kanssa ilta-alennuksia. Tulemme puoli tuntia ennen kellon vaihtumista etsimään oransseja ja keltaisia tarroja. Usein löytyy jotain, joskus paremmin toisinaan huonommin. Kerran löytyi todellinen apaja kun kauppa tyhjensi kokonaisen hyllymitan verran elintarvikkeita. Sitä oli niin vaikea uskoa että piti kysyä kassalta kaksi kertaa. Yleensä mukaan tarttuu jugurtteja ja muuta nopeasti pilalle menevää. Sillä kertaa lähti majoneesia, oliiviöljyä, pussikeittoja, hunajaa, maitojauhetta, mausteita ja kaikkea joka kestäisi päiväyksen mukaan vielä vuoden. Sellaista yleistarviketta joka on aina lopussa. Ryömin alahyllyjä ja kaivoin sieltä pastakastiketta. Se tuntui ihan Joululta.

Tähän aikaan vuodesta kassojen lähettyville ilmestyy valtavia kekoja sesonkisuklaata. Joukossa on aina jotain mitä tekee mieli maistaa ennen kuin se häviää valikoimasta. Nostan silmien tasalle paketin Fazerin konvehteja makuna mandariini-inkivääri. Näytän pakettia vieressä seisovalle äidilleni jota myös kiinnostaa mitä tälle vuodelle on kehitetty.

”Ne on varmasti hyviä”, totean ja lasken suklaat takaisin paikoilleen. Sitten käyn tutun ajatuskuvion päässäni. Ei minulla ole niihin varaa ja hyvä vain, säästyy nekin kalorit ja turha sokeri. Eikä ne varmaan ole edes niin hyviä. Ehkä jonkun kaverin kylässä niitä sattuu löytymään niin ihan turhaan minä koko pakettia hankkisin.

Reippaasti ennen sesonkia leivontahyllystä löytyi värillisiä kuorrutteita piparkakuille. Otettiin äidin kanssa kumpikin kukin yhtä väriä ja mietittiin tyytyväisinä, että voidaan kutsua perheen pienimpiä koristelemaan pipareita. Näin kassojen lähettyvillä tuttuja ja menin näyttämään heille mielestäni hyvää tarjousta. Selitin, että näitä löytyy hirvittävän harvoin alennuksella ja nyt kannattaa käyttää tilaisuus. Kaverini tokaisi: ”mutta ei nyt ole vielä piparikausi”, ja käytti ostoksensa paria minuuttia ennen kello yhdeksää maksaen sen pienen erotuksen enemmän merkityistä tuotteista kuin jos olisi odottanut hetken pidempään. Käytännössä aivan mitätön asia ja se murskasi minut.

Ymmärsin sillä hetkellä ettei perheelläni ollut ylellisyyttä viettää juhlapäiviä niille merkittyinä päivinä. Kaikkea tarkkailtiin oman tutkan läpi. Satunnaiset tarjoukset antoivat mahdollisuuden viettää perinteitä vaikkakin eri järjestyksessä. Rahaa ei ollut ja alennusten varassa eläminen rytmitti kalenterimme uusiksi. Kaverini viaton toteamus sysäsi minut takaisin todellisuuteen josta olimme ajelehtineet pois jo hyvin pitkään. Sitä ei halunnut myöntää, olemme köyhiä eikä meillä ole varaa viettää Joulua.

Puhuin asiasta ääneen ja minulle vakuutettiin, että olen aina tervetullut ystävieni joulupöytään. Toki olin kiitollinen, mutta kutsu kosketti vain minua. Siitä muodostui pinttynyt haave; järjestää perheelleni ja ystävilleni oma Joulu.

Minusta tuntuu usein, että luonteeni ymmärretään perustavalla tasolla väärin. Että tuntisin oloni mukavaksi ottamalla aina vastaan ja olisin henkilö jolta ei voinut odottaa mitään takaisin. Että olisin sillä tavalla itsekeskeinen ja sinut sen kanssa. Todellisuudessa haluaisin hääriä loputtomia tunteja keittiössä, askarrella ja paketoida lahjoja, rakentaa jotain lämmintä jaettavaksi rakkailleen.

Joulun järjestäminen ei stressaa minua. Tiedän sen olevan monelle murhe lapsuudesta ja koko juhlapäivän välttäminen käy työstä. Toiset hermostuvat nähdessään ensimmäiset koristeet lokakuussa, jotkut eivät halua edes koko sanaa mainittavan. Kaupat pursuavat krääsää ja ostaa pitäisi sitä sun tätä. Joka vuosi käydään keskustelu Joulun merkityksestä puolesta ja vastaan. Miten juhlia, miksi juhlia? Hankkiako kuusi? Paljon maksaa luomusika? Mikä on tämän vuoden ruokatrendi? Se kaikki vain lipuu ohi. Minun Jouluni ei tarvitse mitään noista. Sekin olisi ylellisyys voida kiukutella sen tuomasta stressistä. Oli pöydässä kinkku, kalkkuna tai seitan. Kyse ei ole edes Joulusta vaan siitä ympärivuotisesta arkisesta kamppailusta ettei luisuisi yhtään kauemmaksi. Köyhyys on kuin eläisi vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Otan talteen roskiin menevää fläppitaulupaperia ja ikävöin kun sanomalehdet olivat isoja aukitaiteltavia sivuja tabloidien sijaan. Niille voi maalata vesiväreillä, painaa perunaleimasimilla tähtiä tai liimata vanhoista lehdistä leikattuja kuvia. Paketoin niillä lahjoja joita olen vuoden mittaan löytänyt kirpputoreilta, kierrätyskeskuksista tai siivotessa omia nurkkiani. Joululahjojen hankkiminen on ripoteltu pitkin vuotta ja perusperiaatteeni on hankkia jotain minkä tiedän sopivan saajalle sen tullessa vastaan. Siinä yhdistyy kierrätys, askartelu, ajatus ja antamisen ilo. Vaikka minulla olisi varaa ostaa kaikki lahjat yhdellä kertaa ja kaunista lahjapaperia lisäksi, en varmaan muuttaisi nykyistä käytäntöäni. Se vain vaatii vähän enemmän vaivaa ja siinä on ideaa jonka toivoisin tarttuvan pidemmällekin. Ainoa mikä romuttaa sen romantiikan on etten ole valinnut sitä elämäntavaksi. 

Hävikin välttäminen, uusiokäyttö ja turhan kulutuksen minimointi ovat kaikki ihanteita. Niillä maalaa herkästi vähävaraisuuttaan hyveelliseksi. Pitää muistuttaa itselleen että joillakin on huonommin ja elämässä on paljon asioita tälläkin hetkellä joista olla kiitollinen. Pelkään jos siitä valittaa ääneen niin ihmiset näkevät vain negatiivisen yksilön ja rajautuu entisestään. Jos sitä vähättelee kukaan ei näe syytä tilanteen parantamiseksi. Etenkin jos vähävaraisuus ei näy päälle. Siten miten on yleensä totuttu ajattelemaan. Hiukset takussa, likaiset vaatteet ja kyvytön pitämään itsestään huolta. Vakavammin syrjäytyneitä kohti on helppo kääntää sokea silmänsä. ”He eivät ole kuin me, heidän köyhyytensä johtuu siitä erosta.” Pahimmillaan ajatellaan sen olevan itseaiheutettua, valittua tai jopa ansaittua. Se muka juontuisi jostain luonteen heikkoudesta jota väkisin aktivoimalla korjataan kun todellisuudessa köyhyys ei ole psykologiaa, se on matikkaa.

Hyvinvointi riippuu paljonkin siitä kuinka paljon rahaa on käyttää ”ylimääräiseksi” luokiteltavaan. Huvituksiin, matkalippuihin, vähän parempaan kahviin tai jonkun järjestämiin juhliin. Pelkästään asunnostaan poistuminen tietää rahanmenoa jos haluaa osallistua johonkin. Ilta-alennusten seurauksena olen syönyt paremmin. Aikaisemmin ruokavalioni oli hyvin yksipuolinen ja useimmin eettisten valintojen tekeminen verotti liikaa että olisi voinut sen tehdä. Monipuolisempi ruoka, ei mitenkään poikkeuksellisen terveellinen vaan se ihan tavallinen lautasmallin mukainen syöminen on uudehko ylellisyys. Voin fyysisesti paremmin joten ajattelen selkeämmin. Tajuan ettei tämä ei ole normaalia.

Viime vuonna ei vietetty Joulua. Sen sijaan panostettiin isoäidin 70-vuotispäiviin koska hän on sattunut syntymään Joulupäivänä. Kakkukahvittelut useamman perheenjäsenen kesken on huomattavasti edullisempaa kuin Joulupöydän kattaminen lahjoineen kuusineen. Minä haluaisin kuitenkin sen yhteisen Jouluaaton siihen lisäksi. Päivän vuodessa jonka omistan heille. Siitä minä haaveilen, että voin kattaa pöydän ja koristella kotia. Lämmittää sauna ja heittää huolet kaminaan. 

Äiti soittaa ja kertoo voittaneensa kinkkubingossa! Olin ehtinyt sopimaan kaverin kanssa että pidetään pieni yhteinen juhla sitten Joulupäivänä. Sellaiset rääppiäiset johon kasataan mitä ollaan onnistuttu kerryttämään, joko muiden joulutähteistä tai sitten tarjousmetsällä. Kaikki on paitsi kuusi, mutta mitä me sellaisella kun siitäkin tulisi vain neulasia siivottavaksi. Sen sijaan askarreltiin kävyistä ja havuista kranssi tuomaan tuoksua.

Joulun henki ei maksa mitään. Toivon silti meille ja muille vastaavassa tilanteessa oleville parempaa. Ei ainoastaan Jouluksi vaan ympäri vuoden. Kaikesta arjen huolesta huolimatta, rauhallista juhlaa kaikille ja hyvää tulevaa vuotta.

Kirjoittaja on vähävarainen

Mitä mieltä? Kommentoi!