Saako sun puolesta rukoilla?

Kysyin jokunen aika sitten yhteisöpalvelu Twitterissä ei-uskovilta ihmisiltä miltä se tuntuu, kun joku rukoilee heidän puolestaan. Yleinen ilmapiiri oli varovaisen myönteinen. Rukoileminen nähtiin kauniina eleenä, mutta samalla tiedostettiin siihen liittyvät vallankäytön vaarat, joko kokemuksen kautta tai muuten.

Vastauksiin sisältyi kokemuksia yhteiseen rukoukseen pakottamisesta, rukoilemisesta toisen muuttamiseksi tai pelkoa siitä, että rukous olisi ainoa apu mitä voisi saada esimerkiksi taloudelliseen hätään tai sairauden puhjetessa.

”Läheisiltä ihan tosi ok. Kerran kuitenkin jouduin nenäverenvuodon takia pysähtymään jonkun uskonnollisen ryhmän (en todella muista mikä) tiloihin ja päädyin lopulta kymmenen ihmisen rukouspiirin keskelle enkä kehdannut vaan lähteä ja se oli todella ahdistavaa.”

”Jos kysyisi lupaa rukoilla tai rukoilisi puolestani, koska tietää mulla olevan vaikeaa, asia ok. Jos haluaa rukoilla puolestani, koska olen homo etc, voi suksia kuuseen”

”Se on musta OK, jos sillä ei korvata konkreettista apua ja se ei ole alentuvaa, paheksuvaa jne. Mulla lähtökohtasesti epämiellyttävät vibat. Luvan voi kysyä mutta multa ei tarvi, en välttämättä halua tietääkään.”

”No, ymmärrän että se on hänen tapansa osoittaa myötätuntoa ja arvostan sitä sellaisena. Siis olettaen, ettei eleessä ole passiivis-aggressiivisia tai paheksuvia viboja, mitä on valitettavasti tullut vastaan huomattavan suuressa osassa em. tilanteita.”

Osassa vastauksia rukous nähtiin tarpeettomana, ainoastaan rukoilijan itsensä kannalta merkittävänä rituaalina.

”Saa rukoilla. Hyvin merkityksetön asia. Olis aika pikkumaista loukkaantua tuollaisesta”     

”Minä miettisin tuota rituaalien kannalta. Se mitä konkreettisesti tapahtuu on varmaan se että rukoiltava henkilö pysyy hyvin rukoilijan mielessä ja henkilöä tulee kelattua. Itseä kyllä voisi nolottaa jos joku kertoisi rukoilevansa/kaukoparantavansa/tjsp. puolestani.”

”Mulle ainakin se näyttäytyy siten, että ei ole halua tai kykyä tehdä mitään, mutta silti pitää päästä olemaan esillä ja/tai äänessä.”

”Lähinnä vaivaannuttavaa ja surullista, että joku yrittää auttaa asialla, joka ei vaikuta mihinkään ja samalla haaskaa omaa aikaansa.”

”Tulee mieleen, että rukoileva lohduttaa itseään vaikeassa tilanteessa, jollei osaa tai pysty sitä muuten käsittelemään.”

”Kerron mielikuvitusystävälleni, että toivon sinulle hyvää.” Miten tuollaiseen voi suhtautua?”

Yleisesti ottaen keskeisenä nähtiin kuitenkin se, että kunhan rukoilemiseen on pyydetty lupa, se on eleenä varsin kaunis.

”Ymmärtääkseni pointtina on toivoa kaikkea hyvää ja/tai kertoa, että toinen on ajatuksissa, että toinen on tärkeä jne. Ja tästä mieleen, että jopa meillä suomalaisilla on muitakin tapoja kertoa noista kuin puolestarukoilu? Voit sitten rukoilla ”salaa”?”

”Musta se on kaunis ele. Siinä toinen haluaa hyvää. Kukin tsemppaa tavallaan…”

”Oon semi otettu siitä yleensä. Se on niin iso asia monille ja jos joku sen kautta toivoo/toivottaa mulle hyvää niin mitäpä siitä loukkaantumaan, kunhan ei tee sitä provosointimielessä.”

Lukiessani näitä twitter-vastauksia hyvin yksinkertaiseen kysymykseen, mietin miksen tätäkään ollut kysynyt koskaan aikaisemmin. Miksi niin usein kuuntelen toista ihmistä puolella korvalla samalla kun mieleni laukkaa tuhatta sataa pohdiskellen toiminko nyt tarpeeksi oikein? Jos rukoilen tuon ihmisen puolesta, loukkaako se sitä? Vai haluaako se, että sen puolesta rukoillaan? Mitäköhän nuo kulmakarvan kohotukset ja äänenpainot nyt tarkoittavat?

Miksen vain kysy?

”Hei, haluatko että rukoilen sun puolesta?”