Ihmiselon kivut&koukerot -ja se arvokas toivo ja välittäminen!

31.8.2018 vietettiin ensimmäistä D-day:tä eli diakonian viran päivää. Tuli mietiskeltyä sitä, millaisia kohtaamisia tähän omalle työuralle on sattunut niin Espoossa, Suomusjärvellä, Kirkkonummella kuin Helsingissä. En kerro kenestäkään tietystä ihmisestä vaan asioista, joita olen kohdannut diakoniatyöntekijänä –niiden asioiden takana ovat ihmiset kohtaloineen.
On ihmisiä, joiden rinnalla olen kulkenut vuosia. On heitä, joita näen vain kerran tai kaksi. On heitä, jotka muistan kymmenien vuosien takaa. On heitä, joita monet pelkäävät väkivaltaisuuden vuoksi –ja on heitä, joita on koko ikänsä pieksetty ja alistettu. On heitä, jotka ovat silminnähden erilaisia. On heitä, joiden ulkonäkö tai olemus ei mitenkään viittaa niihin kipuihin ja tuskaan, jota he sydämessään kantavat -ja sitten taas heitä, jotka jo liikkumisensa tavalla viestivät sairauden olevan osa heidän elämäänsä. On heitä, jotka itkevät itsensä uneen yksinäisyyden tai muiden huolien vuoksi -ja heitä, jotka ovat aina olleet muiden auttajia ja uupuneet osaansa.
On heitä, joiden elämä meni sekaisin terveyden pettäessä ja työn menettämisen yhteydessä he tunsivat antavansa pois ihmisarvonsa. On heitä, jotka ovat nuoresta asti olleet eläkeläisiä, he todella tuntevat taloudelliset haasteet elämässä. On ihmisiä, joiden elämä suistui raiteiltaan läheisen kuoltua -ja heitä, jotka ovat vuodesta toiseen hoitaneet läheistään kotona. On heitä, jotka ovat vaarassa joutua eroon aviopuolisostaan, koska Migri eli Maahanmuuttovirasto ei pidä avioliittoa aitona –ja heitä, jotka karkotetaan sodan keskelle.
On heitä, jotka ovat kaivanneet lapsiaan jo kymmeniä vuosia -ja heitä, jotka eivät ole pystyneet saamaan elämäänsä raiteilleen edes lastensa vuoksi. On heitä, jotka kantavat kipeää pärjäämisen viittaa lapsuuskodin perintönä -ja heitä, jotka eivät ikinä ole uskaltaneet edes unelmoida kohdalleen mistään hyvästä. On heitä, jotka ovat hoitaneet lapsenlapsensa vauvasta asti -ja heitä, jotka ovat joutuneet jättämään perheensä sodan keskelle ja toivovat saavansa heidät turvaan.
On ihmisiä, jotka ovat koko lapsuutensa pelänneet juopottelua, väkivaltaa tai raiskatuksi tulemista. On heitä, jotka häpeävät tekojaan: juomistaan, huumeidenkäyttöään, peliriippuvuuttaan, seksiriippuvuuttaan tai läheisriippuvuuttaan. On heitä, jotka kipeästi kaipaavat elämänhalun löytymistä -ja heitä, jotka ovat valmiita lähtemään haudattuaan jo kaikki ystävänsä ja omaisensa.
On heitä, jotka etsivät yhteyttä ja anteeksiantoa -sekä heitä, jotka eivät koskaan halua antaa anteeksi kokemaansa vääryyttä. On heitä, jotka taistelevat byrokratian kanssa -ja heitä, joilla ei enää ole voimia siihen. On heitä, jotka jakavat viimeisen leipänsä naapurin kanssa -ja heitä, joille mielestään kuuluu koko maailman kaikki hyvä. On ihmisiä, jotka perhe on hylännyt -ja heitä, jotka ovat itse lähteneet.
On heitä, jotka eivät voi hoitaa asioitaan verkkopankkitunnuksilla, koska he eivät niitä luottotiedot menetettyään saa -ja heitä, joilla ei ole kotivakuutusta samasta syystä. On heitä, jotka jättävät lääkkeensä ostamatta koska ruokaa tarvitsee kipeämmin -ja heitä, jotka ostavat kadulta lääkkeitä.
On heitä, joilla ei ole ollut vuosiin omaa kotia -ja heitä, jotka tulevat itkien häätöilmoituksen kanssa. On ihmisiä, jotka ovat eläneet ilman sähköjä ja heitä, joiden sähköt ovat menossa poikki. On heitä, jotka saavat apua naapureilta hädässään -ja heitä, jotka ovat riidoissa naapureiden kanssa. On heitä, joiden kohtalona on loppuelämän ulosotto, koska he ovat taanneet sukulaista tai ystävää -ja heitä, jotka viimein saavat avun turvin otteen vuosien taloussotkuista.
On heitä, jotka vihaavat itseään tai muita -ja heitä, jotka kokevat olevansa syrjittyjä. On ihmisiä, jotka kuulevat ääniä –ja heitä, jotka eivät meinaa kuulla yhtään mitään. On heitä, jotka kavahtavat kosketusta, mutta vielä enemmän heitä, jotka kaipaavat olevansa olemassa hyväksyvän kosketuksen kautta.
On monta ainutlaatuista ihmistä, on yhtä monta elämäntarinaa. Jokainen tarina ja ihminen sen tarinan takia ansaitsee tulla kuulluksi. Siksi diakonia on. Jeesus ei mennyt parantamaan ketään suoralta kädeltä vaan hän kysyi: mitä sinä haluat minun tekevän? Niin itsekin koitan tehdä kysymällä mitä sinulla on sydämellä.
Mitä enemmän näiden ihmisten vierellä kuljen, sitä enemmän ihmettelen heidän voimaansa jaksaa. Samalla kahta syvemmin tajuan, että aivan yhtä lailla voisin itse olla apua hakemassa –ja apua olen elämäni tiukoissa paikoissa hakenutkin, eikä häpeä ole sekään. Siitäkin haluan ihmisille olla kertomassa: ei kukaan pärjää aivan yksin tässä maailmassa, eikä edes tarvitse pärjätä.
Kahta enemmän iloitsen valonpilkahduksista heidän jokaisen elämässä: uudesta harrastuksesta, työpaikasta, ystävästä, uskalluksesta tulla mukaan ryhmään tai huokaista huolensa Jumalalle, kyvystä herätä välittämään omasta itsestään ja omista rajoista sekä tarpeista. On upeaa nähdä, mitä ihmisessä voi tapahtua, kun hän kokee olevansa rakastettu ja arvokas. On kunnia saada kulkea vierellä tai pyöräillä viemään ruokakassi nälkäiselle. Nyt täytyykin jo lähteä pyöräilemään!