Maadoittumista arjen keskellä

Totta! Mikään ei ”maadota” niin täydellisesti kuin hetki vakavasti sairaan rinnalla.

Kulunut kesä on ollut yksi elämäni rikkaimmista ajoista. Olen saanut jakaa sen saattohoidon vapaaehtoistehtävien merkeissä toimivien kanssa. Kuunnella, miten hämmästyttävän nopeasti yhteys vakavasti sairaan kanssa on syntynyt ja muita ajatuksista, joita vapaaehtoistehtävän äärellä on saattajissa syntynyt. Tuore tapa sanoittaa läsnäoloa hetkessä ja elämän viimeisten minuuttien kohtaamisia on jättänyt pysyviä jälkiä sydämeeni.

Sitä, miten kutsumustaan toteuttava vapaaehtoinen voimaantuu tehtävänsä merkityksellisyydestä siinä missä pappi, oman kutsumuksensa äärellä, on ollut etuoikeus seurata. Miten merkityksellisiksi kohtaamiset on koettu silloinkin, kun yhteistä aikaa ei ole ollut tapaamisia pidempään jatkaa.

Vaikuttavinta kuitenkin on ollut sitoutuminen, jota vapaaehtoiset ovat tehtäväänsä kohtaan osoittaneet. Vapaaehtoisten tarjoama jakamaton läsnäolo on herkistänyt kuulemaan ja kuuntelemaan elämän ainutlaatuisuutta voimallisesti tiedostaen. Juuri nyt, yhdessä ja erikseen hengitämme samaa ilmaa.

Raskas tehtävä avaa elämää ikuisuutta vasten. Hetki, kun kumpikin katsoo vielä viimeisen kerran, on aina lähtiessä pitkä.

Vapaaehtoisuuden keskellä ajattelen, koen ja hengitän kiitollisin mielin:
”Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu.”

 

Seuraava koulutus vakavasti sairaan rinnalla kulkijoille:

Radio Helsinki:

Kuolemaa ei pidä piilottaa

 

 

Mitä mieltä? Kommentoi!