Pummiharha

Erityisesti työni kautta olen tutustunut ihmisiin, joiden elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua. Monille heistä totean tapaamisemme aikana ihmetteleväni sitä, miten he ovat voineetkaan selvitä niin tukalissa vaikeuksissa. Useimmat heistä ovat todella tiukilla myös taloudellisesti. He sinnittelevät uskomattoman pitkään todella pienillä tuloilla, velkojen tai velkojien puristuksessa. Kutsun heitä usein arjen sankareiksi.

Moni heistä ei syystä ja toisesta hae tai saa toimeentulotukea, joka voisi helpottaa edes vähän. Ei ole voimia paperisavottaan ja jos on, niin hakuyritys saattaa katketa tiukkaan byrokratiaan. Joku – yleensä ystävä tai tuttava – on kuitenkin neuvonut miettimään yhdessä diakoniatyöntekijän kanssa, olisiko vielä jotain tehtävissä, että tilanteeseen saataisiin helpotusta. Yhdessä sitten usein selvitämme, millaiset mahdollisuudet olisi saada apua toimeentulotuesta. Jos mahdollisuutta ei jostain syystä avaudu, tai tuki on riittämätöntä, on pohdinnan paikka, voisiko kirkon diakoniaan varattu taloudellinen tuki tulla kyseeseen.

Olen kokenut, että käsitys ”sosiaalipummeista” on harhaa. Tuon nimityksen käyttäminen ei mielestäni ole reilua. Kohtaamani, tukea tarvitsevat kanssaihmiset ovat vain niin monin eri tavoin jumissa elämänsä kanssa, että tarvitsevat jotain yhteiskunnan tarjoamaa taloudellista tukea. Yleensä on kyse pitkittyneestä kriisistä, monista eri syistä johtuvasta työttömyydestä, heikentyneestä terveydentilasta, perheessä tapahtuneesta tulotason romahtamisesta tai lamauttavasta yksinäisyydestä. En ole kohdannut puhdasta sosiaaliturvan hyväksikäyttöä.

Maria Ohisalo on perehtynyt tutkimustyössään erityisesti ihmisten kokemuksiin niukalla budjetilla elämisestä. Hän on kertonut, että hänen työtään tutkijana auttaa myös hänen oma lapsuuden kokemuksensa siitä, millaista on elää tiukalla budjetilla kriisiherkässä elämäntilanteessa.

Ohisalo ei olekaan huolissaan siitä, että tukea käytettäisiin väärin – päinvastoin. Hän kuvailee asiaa Hanna Syrjälän laatimassa artikkelissa (Helsingin sanomat 6.1.2018) seuraavasti: ”On tutkittu, että toimeentulotukea voisi hakea tuplasti enemmän ihmisiä. Ihmiset ovat lain mukaan oikeutettuja etuuksiin, mutta silti heitä jää niiden ulkopuolelle.”

Mikä sitten selittää sen, että toiset suhtautuvat pienituloisiin ymmärtäen ja toiset raivolla? ”Selkeimmin se, onko köyhyys koskettanut omaa elämää”, Ohisalo toteaa ja jatkaa; Tämä on nyt sitä polarisaatiota, josta paljon puhutaan. Suomalaiset elävät omissa, usein toisistaan kaukana olevissa kuplissaan. Toisille kasautuu hyvä työura, palkankorotuksia, ystäviä, harrastuksia ja terveyttä. Toisille taas työttömyyttä, yksinäisyyttä ja sairautta. Jos toiseen ääripäähän ei koskaan törmää, voi olla vaikea ymmärtää, millaisessa todellisuudessa siellä eletään.

Silloin ei Ohisalon mukaan ymmärretä esimerkiksi sitä, miten täydellisesti köyhyys voi viedä voimat. ”Pienituloinen miettii vain, miten selviytyy. Se on niin kuormittava tila, että aivojen toimintakyky voi heikentyä”, hän kuvaa.

Olin mukana kuuntelemassa Ohisaloa  8.1.2018 järjestetyssä seminaarissa ”Köyhyyden ja osattomuuden helsinkiläiset kasvot – Mitä meidän tulee tehdä? Sieltä mieleeni jäi ajatus erilaisten elämäntodellisuuksien välisestä empatiakuilusta. Ajattelin, että kuilun yli olisi nyt alettava rakentaa pikaisesti siltoja. Sen jälkeen silloilta voisi alkaa täyttää koko kuilua, ettei se enää estäisi empatian syntymistä. Silloin omat kuplatkin puhkeaisivat ja voisimme olla nykyistä enemmän yhteisellä tiellä.

Mikä voisi olla Sinun seuraava askeleesi empatiakuilun poistamistalkoissa?