Kanssakulkijana kuolemansurussa

Toivo pitää meidät kulkemassa -myös epävarmojen ja uusien elämäntilanteiden keskellä.
Kuluneen talven aikana on arabiankielisten kristittyjen yhteisössä koettu paljon toivottomankin tuntuista surua. Moni yhteisön jäsenistä on menettänyt kotimaassa asuvia rakkaitaan koronalle.

Sodan keskellä elävissä maissa ei haastavan erityistason sairaanhoitoa olekaan välttämättä saatavilla, tai sitten se maksaa kuukauden palkan verran vuorokaudessa. Jos kuolema on johtunut koronasta niin myöskään hautajaisia ei saa pitää kirkossa, luvassa on vain koruton hautaan laskeminen. Lähi-idän tapaan hautajaiset pidetään välittömästi kuoleman jälkeen, joten mahdollisuutta päästä paikanpäälle osallistumaan ei suomessa asuvalla ole. Jos sattuisitkin saamaan lennot kotimaahasi niin korona-todistusta et ehdi saada tarpeeksi nopealla aikataululla -ja jos pääsetkin sisälle kotimaahasi voi olla ettet enää saakaan matkustuslupaa sieltä pois.

Koko monivuotinen turvapaikkaprosessi voisi näin siis valua hukkaan ja olisit taas nollapisteessä. Silti ymmärrän hyvin, että tiiviistä perheyhteisöistä kotoisin olevat ystävämme kaipaavat suuren surun hetkellä perheensä ja rakkaittensa läsnäoloa. Mieleen voi tulla todella epätoivoisiakin ratkaisuja.

Kristityn elämä Lähi-idässä ei ole helppoa. Vaikka moni seurakuntalaisistamme onkin ensimmäisten kristittyjen jälkeläisiä alenevassa polvessa niin ääri-islamin nousu on lisännyt kristittyjen kokemaa syrjintää ja vainoa. Vuosittain kerättävä World Watch List (https://opendoors.fi/worldwatchlist/ ) kertoo karua kieltään siitä, miten koronavuosi on myös lisännyt kristittyjen kokemaa vainoa ja syrjintää ympäri maailmaa.

Suru rakkaan ja läheisen ihmisen menettämisestä on raskas paikka -ja erityisen raskaaksi surun tekee se, että usein jo viisi vuotta erossa oltuaan menettää toivonsa saada syleillä rakasta ihmistään. Osallistuessaan hautajaisiin What’s Up kuvapuhelun kautta jotain voi jäädä surussa kesken. On vaikeaa uskoa tapahtunutta edes todeksi, vaikka siitä kertookin karua kieltään se, että päivittäinen yhteydenpito on yhtäkkiä niin kipeän poissa.

Myös puolison kuoleman jälkeen yksinään jääneet lesket ovat vaikeassa asemassa -varsinkin kun koronan jäljiltä leski on usein nainen, jonka lapset ovat lähteneet pakoon kotimaansa sotaa. Yksinäisen kristityn naisen tilanne ruokaa sodan keskellä jonottaessa on hyvin turvaton. Useat Lähi-idän yhteiskunnat rakentuvat sille, että perheet huolehtivat omistaan. Suomeen yksin jääneitä omaisia on lähes mahdoton saada, koska
perheen yhdistämiseen vaadittavat kriteerit ja tulorajat ovat hyvin korkeita.

Teemme työtiimimme kanssa parhaamme tukeaksemme kaikkia kuolemansurun keskellä eläviä: olemme striimanneet monta muistojumalanpalvelusta menehtyneille omaisille arabiankielisessä yhteisössämme, kantaneet ystäviämme rukouksin ja kotikäynnein. Ja tietenkin olemme muistuttaneet myös tulevan elämän ja jälleennäkemisen toivosta.
”Jumala rakastanut, maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tästä muistuttaa Pienoisevankeliumi, joka löytyy Johanneksen evankeliumin 3 luvun jakeesta 16. Tähän meidän toivomme rakentuu, silloinkin kun suuret surut uhkaavat meidät hukuttaa.
-Myötäelämisen voimasta minua muistuttaa minulle rakas maalaus: Olga Seppänen ”Vita Brevis”