Armoa maratonmatkalle

Kuluneen kahden vuoden aikana, Malmin seurakunnassa työskenneltyäni, olen päässyt niin mielekkäiden työtehtävien pariin, että aika ajoin koen päässeeni suorastaan työn ytimeen. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, kun olen saanut ohjata yhteistyössä Äimä ry:n (Äidit irti synnytysmasennuksesta) kanssa masennuksen, uupumuksen tai ahdistuksen oireista kärsivien äitien vertaistukiryhmiä.

Elämän matka alkaa syntymästä päättyen sitten joskus kuolemaan. On tavattoman tärkeää tarjota tukea perheille, joissa pienen ihmisenalun matka ei ole alkanut suotuisissa merkeissä, syystä tai toisesta. On tutkittu tosiasia, että lapsuuden aikaiset möröt, peikot, tai muuten vaan karvaat kokemukset, jo varhaisista vaiheista lähtien, nostavat aika usein päätään viimeistään myöhemmällä iällä, jollei jo aiemmin. Siitä syystä sanoisin, että kaikki apu, jossa pikkulapsiperheet tulevat nähdyiksi, kuulluiksi ja kohdatuiksi, maksaa vielä itsensä monin verroin takaisin.

Synnytysmasennuksen taustalla voi olla hyvin monenlaisia tekijöitä, kuten raskauden, synnytyksen ja imetyksen aiheuttamat hormonaaliset muutokset, unen puute, aiemmin sairastettu masennus tai traumaattinen synnytys. Toisaalta masennusta voi myös aiheuttaa omassa äitisuhteessa ilmenneet ongelmat tai muuhun elämäntilanteeseen liittyvät asiat, kuten idealistiset odotukset synnytyksestä ja äitiydestä tai työmäärän ja vastuun lisääntyminen arjessa, johon ehkä saa riittämättömästi tukea puolisolta. Erityisesti synnytyksen jälkeiselle masennukselle tyypillisiä oireita ovat riittämättömyyden tunne vanhempana, epävarmuus siitä, osaako hoitaa lastaan oikein, huoli lapsen menettämisestä, pelko jäädä kaksin lapsen kanssa, energiatasojen vaihtelu sekä ärtyneisyys tai aggressiivisuus, jonka taustalla voivat olla patoutuneet vihan tunteet.

Teksti jatkuu kuvan allaPieni lapsi katsoo ulos ikkunasta kohti sateista maisemaa

Diakonina roolini näissä vertaistukiryhmissä on ennen kaikkea ollut vastaaminen käytännön järjestelyistä: ryhmän kokoaminen ja alkuhaastatteluiden tekeminen, tilojen varaaminen, tarjoiluista huolehtiminen, lastenhoidon järjestäminen sekä yhteydenpito ryhmäläisiin koko ryhmäprosessin ajan. Työparinani ryhmässä on toiminut vapaaehtoinen vertaisohjaaja, jolla on päävastuu ryhmän sisällöllisestä ohjaamisesta. On ollut mieletön etuoikeus tehdä tätä parityönä, sillä se antaa niin paljon enemmän kuin yksin puurtaminen. Parityön ehdottomia etuja ovat olleet ainakin parempi läsnäolo ryhmäläisille, useampien näkökulmien esiin tuleminen sekä yhteisen reflektion mahdollisuus työparin välillä.

Ryhmätapaamiset ovat pitäneet sisällään monenlaisia eri teemoja lähtien omista lapsuuden kokemuksista. Muita tyypillisiä teemoja ovat olleet parisuhde tai sen puuttuminen, synnytys, raskasajan ja vauvavuoden fysiologiset ja hormonaaliset muutokset, äitimyytti, omat tukiverkot, avun hakeminen, vastaanottaminen ja saaminen sekä toisaalta kokemukset siitä, että on jäänyt vaille riittävää ja sopivaa apua.

Kohtaamisistani jaksamisen kanssa kamppailevien perheiden kanssa voisi muodostaa seuraavan sloganin: ”Toipuminen ei ole pikajuoksu, vaan maratonmatka.” Vauvavuosi masentuneena, viimeisin voimin räpiköiden, voi olla niin uuvuttava ja kärsivällisyyttä kysyvä loputtoman tuntuinen suo, että yksi jos toinenkin tätä taipaletta läpikäyvä saattaa hädissään huudella pikahelpotuksen tuovia ratkaisuja. Ikävä, ja varmaan ei toivottukin vastaus, näihin hätähuutoihin on se, että nyt ollaan maratonmatkalla, johon ei ole pikaparannusta. Tämä vastaus ei taatusti helpota sietämätöntä oloa, saati tuo kirkkaampaa näkyä tulevasta, silloin kun sairaus määrittää arjessa tahdin ja sanelee suuntaviivat. On kuitenkin tärkeää muistaa, että yksin ei kannata jäädä, vaan kannattaa rohkeasti pyytää ja ottaa apua vastaan tueksi maratonmatkaa keventämään, oli se sitten ammattilaisen, vapaaehtoisen, läheisen – tai kaikkien näiden – tarjoamaa.

Toinen paljon esillä ollut teema on ollut kokemus siitä, että on itse persoonana suorittaja, joka vaatii ennen kaikkea itseltään liikaa. Sitten kun kaikki ei menekään, kuten on suunnitellut ja olisi halunnut, menettää itselleen niin tärkeän hallinnan tunteen, josta voi seurata putoaminen kuilun reunalta pimeyteen, kun joutuu kohtaamaan synnytyksen jälkeisen masennuksen. Synnytys on hyvä esimerkki hallinnan tunteen menettämisestä, koska synnytyksessä harvemmin itse voi juurikaan vaikuttaa siihen, miten ja missä tahdissa asiat etenevät.

Miten armoa vanhemmuuteen voisi lisätä yhteiskunnassamme? Kuinka jokainen vanhempi voisi kokea, että riittää loistavasti vanhemman rooliin juuri sellaisena kuin on, omana itsenään? Onko jotain, mitä sinä arjessasi voisit tehdä sen eteen? Itse ajattelen, että jokainen meistä voi halutessaan, omassa arjessaan ja omalla esimerkillään, luoda ympärilleen hyväksyvää ilmapiiriä: kukaan ei ole täydellinen, kaikki mokaavat joskus, ja siitä huolimatta voi olla paras mahdollinen vanhempi lapselleen juuri niin inhimillisenä olentona, kuin millaiseksi on syntynyt.

Lähteet:

close

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Latest posts by Veera Värtelä (see all)

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.