Kaikkien kaupunkien diakonit, liittykää yhteen!

Kirkkojärjestyksessä linjataan seuraavaa: “Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.” (KJ4., §3.)

Osallistuin syyskuun viimeisenä viikonloppuna järjestetyille Kirkon yhteiskuntapäiville. Päivät lähetettiin Malmilta, itselleni tutuilta hoodeilta niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisesti. Yksi päivien merkittävä anti oli Palefacen rakentama ääni- ja videoteos Malmin ääni. Teosta varten artisti oli kohdannut ihmisiä Malmin alueella, jutellut siitä millaista elämä Koillis-Helsingissä on. Video näytti välähdyksiä niiden ihmisten elämistä, joita arkikielessä kutsutaan sanoilla ‘spurgu’, ‘nisti’ tai ‘matu’. Malmilaisena diakonina video ei tarjonnut minulle mitään uutta.

Voisin käyttää sivutolkulla palstatilaa sen kuvailemiseksi, mitä kaikkea olen Malmilla ja sen lähiöissä nähnyt. Voisin kertoa piikityksistä, tappeluista, eläinrääkkäyksistä, varkauksista, omaisuusrikoksista, parista ruumiista, autopaloista, lasinsirpaleista ja alikulkutunneliin jätetystä ihmisen paskasta. Voisin kertoa, että Malmilla on paljon ihmisiä, joilla ei ole kaikki hyvin. Paljon ihmisiä, jotka ovat jo aikoja sitten, ehkä sukupolvia sitten, tipahdelleet yhteiskunnan turvaverkoista ulos. Jätän kuitenkin tämän tähän. Arvaapa miksi?

Kertomisen aika on nyt ohi. Me diakonian tekijät tiedämme jo, mistä kenkä puristaa. Nyt tarvitaan tekoja. Kirkkojärjestykseen vedoten esitänkin siis seuraavat vaatimukset:

Vaadin, että jokaisessa Suomen evankelisluterilaisessa seurakunnassa aletaan järjestelmällisesti toteuttaa etsivän ja löytävän työn käytäntöjä diakonian johdolla.
Vaadin, että jokaisella työalalla työskentelevät saavat asianmukaista koulutusta syrjäytymisen ja eriarvoistumisen teemoista, jotta heillä on valmiudet kohdata suurimmassa hädässä oleva.
Vaadin, että diakonian resursseja vahvistetaan pitkäjänteisesti niin, että ne, joita ei muilla tavoin auteta, tulevat kohdatuksi tavalla tai toisella.

Poltettu auto Pihliksen ostarin parkkiksella.

Nämä vaatimukset jäävät kuitenkin kaikumaan huhuiluna Kirkkohallituksen käytäville, jos esitän ne yksin. Siksi kutsunkin sinua arvokas kollegani, diakoniatyöntekijä, valjastamaan joukkosi ja liittymään tähän rakenteelliseen muutostyöhön kanssani. Me teemme jo nyt tärkeää työtä vastaanotoilla, yhteisöruokailuissa ja ruuanjaossa, vapaaehtoisten kanssa, ryhmissä ja verkostoissa sekä paljon muualla. Nyt meidän tehtävämme on yhdessä tehdä työmme näkyväksi, painostaa poliittista päätöksentekoa, vaatia tilaa neuvottelupöydissä ja ottaa avoimesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Emme saa pelätä erilaisia leimoja tai polttomerkkejä. Emme saa lannistua kohdatessamme vastareaktioita.

Tiedän, että me pystymme tähän. Meidän joukossamme on satapäin osaamista, tietoa, kokemusta ja näkemystä paikallisesti ja valtakunnallisesti. Joukossamme on laajasti eri alojen asiantuntijoita, motivoituneita ja rohkeita ihmisiä ja monenkirjavia, voimauttavia yhteisöjä. Meillä on jo kaikki se, mitä tarvitaan diakonisen vallankumouksen tekemiseen. Tärkeimpänä kaikista, meillä on apunamme korkeimman tuki ja työtoveruus, sillä: “Herra on sorrettujen turva, hän on suoja ahdingon aikana. Jumala ei unohda köyhää ainiaaksi, sorrettujen toivo ei raukea tyhjiin. (Ps. 9:10, 19.)”.

Marssikaamme siis rohkeasti yhdessä (pun intended) kohti yhdenvertaista yhteiskuntaa! Mitä vaatimuksia sinulla on?