Kelpoisuusvaatimuksena empatia

Diakonia – tunteiden lastauslaituri

Me diakoniatyöntekijät emme ota vastaan vain kohtaamiemme ihmisten tiliotteita ja kuvauksia omista tilanteistaan. Meidän tehtävämme on myös ottaa vastaan jokainen tunne, joka ihmisellä on kulloinkin kannettavanaan. Huoli, kun rahat eivät meinaa riittää. Kiukku, kun asiat eivät etene. Suru, kun itselle tärkeä ihminen on poissa.  

Se, että jaksaa ja osaa kantaa toisen ihmisen tunteet, on ammattimaisen diakoniatyön ydintä. Ammattimaisella tarkoitan tässä työtä, jota tekevät koulutetut ja virkaan vihityt diakonian asiantuntijat. Vuorovaikutusosaamiseen kiinnitetään erityistä huomiota jo diakoniakoulutukseen hakeutumisvaiheessa. Voisi melkein sanoa, että yksi diakoniatyön kelpoisuusvaatimus on empatia. 

Tämä ei tarkoita sitä, että oma ihmisyys pitäisi haudata tai kääntää pois päältä. Päinvastoin. Vuosirenkaiden lisääntyessä myös moni oma ammatillinen toimintatapa vahvistuu. Olen itse vasta aivan viime aikoina antanut itselleni luvan tuntea ja ihmetellä näkyvästi kohtaamieni ihmisten kanssa – silloin kun sille on sosiaalinen tilaus. Se, että olen uskaltanut näyttää oman haavoittuvaisuuteni, on tehnyt työnteostani hedelmällisempää, ja luottamussuhteen rakentamisesta helpompaa. 

Tärkeintä on, että epämääräisen möykyn saa ulos

Koska olen ratkaisukeskeinen hätähousu, minulle iso opetus on ollut se, että ihmiset eivät aina tarvitse konkreettisia ratkaisuja pulmiinsa, ainakaan heti aluksi. Tärkeintä on ensin saada pullauttaa epämääräinen asia- ja tunnemöykky ulos, ja sitten saada sille validaatio. Joskus ihmiset pyytävät anteeksi, että purkavat kuormansa minulle. Se on minulle merkki siitä, että heillä ei ole ehkä ollut paikkaa, mihin jättää asiansa turvallisin mielin. “Kuulostaa tosi raskaalta” onkin lause, jolla voi avata monta ovea.  

Välillä tämä kaikki on tosi raskasta. Varsinkin kun joinain päivinä haluaisi itse heittäytyä täysin kannettavaksi. Silloin minulla on tapana sytyttää diakoniatoimistossa pari kynttilää ja heittää hetkeksi pötkölleni sohvalle hämärässä huoneessa. Hengitän syvään muutaman kerran ja huokaan puoliääneen, että kyllä tämä tästä. Usein riittää, että oma tunne saa jäädä leijumaan irrallisena hiljaisuuteen, ikään kuin tarkasteltavaksi. Otan suklaakarkin. Joku kantaa minuakin. 

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Latest posts by Amanda Hiekkataipale (see all)

Haluatko lisää? Tilaa tieto uusista artikkeleista sähköpostiisi!

Sinua saattaisi kiinnostaa myös...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.