Mustarastaan laulua ja apua

Työpaikkani pihalla on vieraillut mustarastaita koko kevättalven. Olemme saaneet kuulla niiden kaunista laulua ja seurata niiden elämää läheltä. Ankarien pakkaskelien vuoksi aloimme ruokkia mustarastaita, jotta ne voisivat hyvin ja pysyisivät hengissä. Ne lentävät ison ikkunamme taakse ja tuijottavat meitä kiinteästi, mikäli ruoka ei saavu ajallaan. Jos ruokaa on niiden mielestä liian vähän, alkavat ne sirkuttaa, ikään kuin sanoakseen meille: ”Tarvitsemme lisää”. Viikonloppuisin niitä ei näy. Ehkä joku muu ruokkii niitä silloin jossain muualla.

Työpaikkani Kampin kappelissa on paikka, josta saa monenlaista apua ja tukea. Täällä on lupa puhua omasta elämästään, sen iloista, suruista ja haasteista. Meiltä saa pyytää apua, ja pyrimme auttamaan tai etsimään tahon, joka voisi auttaa. Kuka tahansa saattaa tarvita apua tai tukea elämässään. Muiden ihmisten apua saa tarvita eikä yksin tarvitse pärjätä. Itse asiassa en taida tuntea ketään, joka ei tarvitsisi muita.

Joskus avun pyytäminen voi tuntua hankalalta, nöyryyttävältä tai nololta eikä se käy yhtä helposti kuin mustarastailta. Ehkä sodan ja sen jälkeisen jälleenrakentamisen ankarat olosuhteet näkyvät meissä edelleen uskomuksina siitä, että olisi pakko pärjätä itsekseen tai että avun pyytäminen olisi heikkoutta. Tunnistan tämän ajattelun oman sukuni vaiheista, ja olen halunnut tietoisesti lähteä muuttamaan itsessäni liiallisen yksinpärjäämisen kulttuuria. Pahimmillaan se voi sairastuttaa ihmisen ja hänen läheisensä. Jotta avun ja tuen pyytäminen ei tuntuisi nöyryyttävältä kokemukselta, pitää myös avun tarjoajan osata olla sensitiivinen ja arvostava.

Kun on elämässään saanut apua ja tukea muilta, haluaa todennäköisesti laittaa myös hyvän kiertämään, kun sille tulee sopiva hetki. Tällaista avun tarjoamista olemme saaneet ihailla korona-aikana mm. erilaisina naapuriapuina, suurena vapaaehtoisten joukkona, joka on ollut mukana diakoniassa ruokakassien jaossa ja Helsinki-avun kauppa-avussa.

Mustarastaan kiitos on sen kaunis laulu. Apua saaneen ihmisen kiitos voisi olla se, että hän sopivassa tilanteessa rohkaisisi aralla mielellä olevaa ottamaan askeleen avun luokse.

Anne Immonen
Diakoniatyöntekijä