Odota mun kanssa

Siitä on yli neljä vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Silloin et puhunut suomea, et myöskään englantia. Et pyytänyt mitään, mutta hakeuduit seuraani. Vähitellen tutustuimme. Ensin eri tapahtumissa, sitten kahden kesken. Käytimme keskustelun avuksi Googlen kääntäjää.

Tulit Suomeen turvapaikanhakijana. Matkasi Euroopan halki kesti kolme kuukautta. Sotaa kotimaassasi oli kestänyt paljon kauemmin, vuosikausia. Olit juuri ja juuri täysi-ikäinen. Olisin voinut olla äitisi, mutta olin kirkon työntekijä, ja jostain syystä etsit seuraani yhä uudelleen, vaikka meillä ei ollut edes yhteistä kieltä. Edustin varmaan jotain turvallista kaiken kokemasi jälkeen. Olin jotain, joka ei lähtenyt pois.

Tarinasi aukeni pala palalta. En riko luottamustasi kertomalla siitä. Mutta vieläkin, usean vuoden jälkeen, muistan kuinka kerroit minulle perheesi menettämisestä. Näytit kuvaa pikkuveljestäsi. Et ollut varma, minne hän oli joutunut. Et jaksanut enää itkeä. Matka oli ollut pitkä ja kyyneleitä oli paljon, mutta nyt olit turvassa ja odotit, miten minun maani voisi sinua auttaa. Minusta tuli sinulle tukihenkilö, kulttuuritulkki, jonkinlainen kalpea korvike menetetylle perheelle. Mutta olin kuitenkin jotain, joka ei lähtenyt pois.

Teen työtä ev.lut.kirkossa maahanmuuttajien parissa. Monet heistä ovat pakolaisia. Sinun tarinasi oli yksi vaikeimmista. Siitä huolimatta näin sinussa aina myös luottamusta ja unelmia, jotka hitaasti nostivat päätään. Elin kanssasi läpi pitkän odotuksen vaiheen. Turvapaikkapäätöstä odotettiin vuosi, sitten toinen. Ne olivat hitaita kuukausia nuoren ihmisen elämässä. Halusin valaa sinuun uskoa siitä, että elämällä on vielä hyvää annettavaa. Puhuimme opiskelusta, harrastuksista, kulttuuriemme eroista ja Jumalasta. Etsimme sinulle työtä ja ystäviä, annoimme haavoille tilaa parantua.

Lopulta päätös tuli. Olimme yhdessä asioimassa, kun puhelimesi soi. Sait turvapaikan Suomesta, kaukana lähtömaastasi ja juuristasi.  Helpotus oli suuri, meitä molempia itketti ja nauratti. Keskellä katua sinä halasit minua spontaanisti ja sanoit  ensimmäistä kertaa suomen kielellä: ”Kiitos, että sinä odotit mun kanssa”.

Odottamista ei voi ottaa toiselta pois, mutta sen voi jakaa. Olen saanut kulkea monta pitkää tai lyhyempää matkaa erilaisten ihmisten ja odotusten kanssa. Kaikki matkat eivät pääty toivotulla tavalla, mutta toivoa on aina. Yritän pitää sitä yllä. Tehtäväni on vastata myönteisesti sille, joka viestii sanoilla tai ilman: ”Odota mun kanssa”. Tehtäväni on vaikeanakin hetkenä olla lähtemättä pois.

Voimme jokainen helpottaa toinen toisemme matkaa. Olemme kaikki vain ihmisiä, ja monet ovat yksinäisiä. Pienikin ystävällisyys voi jossain tilanteessa olla se kantava voima, joka saa toisen – tai sinut itsesi – vielä jaksamaan.