Näetkö valon?

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.” Niin tuttuja sanoja Raamatusta, kaikista lapsuuden jouluista, kun ei juuri mitään ymmärtänyt, mutta odotti joulua. Käsi siskon kädessä kirkon penkissä, hartaus radiosta, tai sanat koulun kuusijuhlassa. Kansa näkee suuren valon. Pimeyden keskelle tulee valo. Jotain pahaa väistyy, jotain kaunista ja kestävää tulee tilalle.

Niin tuttuja sanoja myös kirkon työntekijälle. Helposti lausuttuja, monesti luettuja. Tämä kuuluu jouluun, lupaamme valon. Sytytämme kynttilän ja luemme tuttuun tapaan evankeliumin, lupauksen kaikille kansoille. Hartaus ikäihmisille, hartaus koululaisille, hartaus satunnaisille kulkijoille, kuuntelemaan pysähtyville, välinpitämättömille, kärsineille, väsyneille, sairaille, nälkäisille, yksinäisille, kaikille lupaamme Valon.

Lupaammeko sen liian kevyesti? Koskettaako se Sinua?

Tapaan työssäni ihmisiä, jotka kulkevat kuin kuoleman varjon alla. Elämän vaikeudet ovat vieneet ilon. Valo on kadonnut. Sen uudelleen löytäminen ei ole helppoa eikä sitä voi luvata kevyesti kenellekään. Vuodet ovat opettaneet,  että valoa on joskus odotettava kauan. Odotettava vielä silloinkin, kun kaikki sanat ovat jo aikaa sitten loppuneet ja jokainen niitä lausunut on hiljentynyt.

Istun afgaaniystävän vieressä. Hänen hartiansa ovat kumarassa, mutta kyyneliä ei tule. Sisällä on liian paljon väsymystä, epäuskoa ja kysymyksiä. Valoa ei näy, ei pienintäkään tuikkua.

Ystävälläni on kaksi suurta surua. Niin hahmotonta, ettei niistä oikein saa edes kiinni. Perhe Afganistanissa ei enää vastaa puhelimeen. Mitä heille on tapahtunut? Suru ja pelko herättävät joka yö monta kertaa. Yöllä, pimeässä.

Toinen suru on kollektiivinen, se koskee omaa maata. Oma kotimaa on kuin kadonnut, muuttunut kauhujen näyttämöksi, josta kertovat uutiset eivät tunnu todellisilta. Mistä minä tulen ja missä asun nyt? Miten elämäni jatkuu? Kysymyksesi ovat liian suuria minulle.

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon.” Miten jakaisin joulun viestin sinulle, ystäväni? Miten sytyttäisin tuikun, joka valaisisi tätä pimeää?

Istumme siis vain hiljaa, ilta hämärtyy jo. Tee kupeissamme jäähtyy. Jouluvalot loistavat ulkona, kadulla ja  ihmisten kodeissa. Niiden valo ei  ulotu tänne pieneen yksiöön. Lopulta kohotat katseesi ja pyyntösi on hiljainen, tuskin kuuluva: Rukoilisitko?

Kauhistavan pimeyden edessä vastaan pyyntöösi ja sytytän rukouksen tuikun. Sen liekki ei ole minusta riippuvainen. Sytytän sen niin kuin joka joulu, lupauksena jostain kestävästä hyvästä, joka on vielä edessäpäin.

Taivaallinen Isä

Rukoilemme rauhaa maahan, jossa väkivalta näyttää loppumattomalta.
Rukoilemme sinun huolenpitoasi kaikille pelkääville ja pakeneville.
Rukoilemme valoa sydämeen ja koteihimme.
Rukoilemme sitä ihmettä, että uskaltaisimme välittää toinen toisistamme ja olla pimeydessäkin läsnä.

Aamen