Uskallanko odottaa ja ottaa vastaan?
Uskallanko odottaa ja ottaa vastaan?
Elämän eväät
Elämän aikana tulee annettua ja otettua vastaan kaikenlaista. Oikeastaan antaminen ja saaminen alkavat jo elämän ensi henkäyksillä. Synnytyssalissa tapahtuu elämämme ensimmäiset kohtaamiset; lämpimästä pesästä kirkkaaseen avaruuteen. Saimmeko fyysisen turvallisuuden lisäksi tuttuja ääniä, vaiko turvattomuutta ja pelkoa tulevasta? Joku viisas on joskus sanonut, että on ”lottovoitto syntyä Suomeen!” Suomalaisena ymmärrän lauseen humoristisen sisällön; lottovoittohan on usein saavuttamaton unelma, mutta suomalaisuus saavutettu etu.
Se, miten elämä meitä sitten kohtelee, on jo eri asia. Se, miten suhtaudumme elämän antamiin iloihin ja suruihin, riippuu meistä itsestämme. Mieleeni tulee elävästi erään vanhan miehen tarina, kun tuli hänen vuoronsa kertoa missä oli syntynyt. Hän kertoi syntymäpaikkansa olleen maakuoppa, jota naiset käyttivät vuorollaan. Maakuoppa?
Odotus
Olen tämän erikoisen vuoden aikana kohdannut ihmisryhmiä, joita en ole aiemmin työssäni samalla tavoin kohdannut. Tällä ryhmällä tarkoitan odottavia äitejä sekä laitoksissa asuvia vanhuksia. No, miten tämä nyt on niin ihmeellistä? Ehkä jo arvaatkin, jos vilkaiset otsikkoa. Tapasin työni puitteissa odottavia äitejä, joiden kanssa kävin syvällisiä keskusteluja tulevaisuudesta ja toivosta. Mietimme yhdessä talousasioita, tulevaa päivähoitopaikkaa sekä jaksamista. Oikein kyselemällä kyselin: ”pelottaako synnyttää korona-aikana?” Ehkä arvasit vastauksen ”ei pelota, enemmän pelottaisi käydä baareissa!” Korona lukemien laskettua ottivat asumisyksiköiden työntekijät yhteyttä diakoniin. Puheluista kävi ilmi, että monet vanhukset odottivat keskusteluyhteyttä. Ihminen kaipaa vanhuuteen asti fyysistä, henkistä ja hengellistä yhteyttä. Ikäeroa voi laitoksen asukkailla olla jopa 30 vuotta. Toiset elävät eli asuvat vuosikymmeniä talossa ja toiset tulevat vain viimeisiksi kuukausiksi. Hoitohenkilökunnan ei tarvitsekaan venyä täyttämään jokaista asukkaan tarvetta, vaan voi pyytää diakonia hengelliseen matkakumppanuuteen. Mieleenpainuvan hetken sain kokea vanhuksen kauniiksi laitetussa huoneessa, missä ruusuvesi tuoksui ja Herran siunaus saatteli matkalle. Odotus päättyi.
Riskinotto vai varmuus?
En voi olla adventtiaikana mainitsematta pientä perhettä, jota kutsutaan osuvasti ensimmäiseksi tunnetuksi pakolaisperheeksi. Tämä pariskunta lähti veroasioitaan hoitamaan kauas Betlehemiin. Tukala matka keskeytyi lapsen syntymään. Joosef otti lapsen omakseen, vaikkei ollut aivan varma, miten tähän tehtävään päätyi. Maria otti tehtävän vastaan nuoren naisen rohkeudella. Varmasti mielessä myllersi, mutta enkelin sanat: ”Älä pelkää!” auttoivat silloin ja auttavat tänään. Odotuksen polulla olemme jokainen. Kukaan meistä ei tiedä varmuutta paremmasta, turvallisesta huomisesta. Ehkä tämä pieni perhe voi olla esimerkkinä meille jokaiselle, että riskinotto vailla varmuutta kannatti.
