”Täältäkö sitten kuollaan pois?”

Kun ilmoittauduin senioritaloon vapaaehtoiseksi, kuvittelin tietäväni, millaista elämä muistisairaiden ryhmäkodissa on, koska oma äitini asuu vastaavassa paikassa. Mielessäni risteili silti kysymyksiä. Mikä muistisairaiden kanssa toimii ja mikä ei ? Mikä merkitys vapaaehtoisilla on?

Yhtenä päivänä juttelen ryhmäkodissa asuvan Sannin kanssa pitkään. Hän ei muista mitä hän on työkseen tehnyt, mutta syntymäpaikkakunnan kyllä. Hän kyselee, mikä paikka tämä on, arvelee olevansa sairaalassa. Kerron, että kyseessä on ryhmäkoti ja vakituinen asuinpaikka.

”Täältäkö sitten kuollaan pois? ”, Sanni kysyy.

”Kyllä, tämä on sinun viimeinen kotisi”, vastaan.

Hoitaja kertoo keittiössä, että Alli on yllättäen kuollut viime yönä. Ehkä Sanni siksi kysyy asiaa. Mietin hetken, ja löydän kasvot mielestäni. Vastahan eilen juttelimme porukalla telkkarihuoneessa. Kyselen, miten menetellään, kun joku kuolee.

”Lääkäri tulee jossain välissä toteamaan kuoleman. Vainaja pestään ja puetaan. Usein sytytämme kynttilän, ja laitamme kuvan esille,” hoitaja kertoo.

Juuri nyt kukaan ei ennätä tehdä sitä, sillä henkilökuntaa ei ole tänään riittävästi.

Iltapäivällä osastolle tulee kaksi hautaustoimiston mustiin pukuihin pukeutunutta miestä ja kantaa mustiin käärityn hahmon paareilla ulos vähin äänin.

Huone pitää tyhjentää pian, sillä tulijoita on jonossa – ja heitä on paljon.

Toiset jatkavat elämäänsä – nuokkumista pöydän ääressä ruuan jälkeen. Mitä voisin tehdä?

”Voisit keksiä mitä tahansa virikettä. Näethän, että me ehdimme vain hoitaa, pestä ja ruokkia. Voit vaikka pelata, jutella ja istua vieressä, jos joku on peloissaan.”

Ehdotan,  että voisin soittaa pianolla yhteislauluja. ”Musiikkihan on ihan parasta”, hoitaja  innostuu.

 

 

 

 

 

 

 

 

Niinpä kiikutan seuraavalla kerralla Toivelaulukirjoja kassissa. Laulumonisteet ovat turhia, sillä niiden seuraaminen on useimmille ylivoimaista. Mutta sävelmät ovat tuttuja, ja saliin kerääntyy niitä hyräilemään niitäkin asukkaita, jotka muuten eivät juuri ota kontaktia. Porukan laulumies kajauttaa marssilaulun, ja sen soitan monta kertaa. Mutta kuka siellä laulaa mukana? Sekö pyörätuolissa istuva nainen, joka ei pysty enää puhumaan? Ja mitä tapahtuu musiikkituokion jälkeen? Yhtäkkiä alkaa juttu luistaa ja meille sukeutuu mitä mainioin keskusteluhetki.

Kun saavun osastolle seuraavan kerran, minua pyydetään jo ovelta mukaan olemaan kuolevan vierellä, kunnes omainen tulee. Veera, jolle viimeksi yritin juottaa päiväkahvia, on päätetty siirtää saattohoitoon. Ryhmäkodissa on saattohoitoon erikoistunut hoitaja, joka kertoo miten menetellä. Hoitajat antavat kipulääkettä, kostuttavat kuolevan huulia ja vaihtavat asentoa. He eivät kuitenkaan pysty olemaan vierellä koko aikaa,

Lähtöön voi mennä tunteja tai päiviä.

Pian Veeran mies tulee paikalle, ja ymmärrän että minun tehtäväni on auttaa häntä, koska hän ei osaa riittävästi suomea. Kerron, mitä tiedän, haen hänelle syötävää ja juotavaa, tulkkaan hoitajia. Käyn siirtämässä miehen auton sakkopaikalta parempaan paikkaan. Kuuntelen häntä, kun hän kertoo pitkästä liitosta ja heidän rakkaustarinastaan. Oikeastaan sitä ei tarvitse kertoa, sen näkee. Hän pitelee toista kädestä, kutsuu hellästi nimeltä ja kertoo olevansa tässä. Olen todistamassa suurta rakkautta, rakkautta jonka kuolema kohta erottaa.

Pohdimme yhdessä, miten moni on korona-aikana joutunut jättämään omaisensa yksin kuolemaan. En itsekään ehtinyt ajoissa oman isäni kuolinvuoteelle. Sitä surua olen joutunut käsittelemään moneen kertaan. Nyt näen edessäni sen tilanteen, jossa itsekin olisin halunnut olla. Vierellä viimeiseen asti.

Outi Jaakkola

Kirjoittaja työskentelee alueviestijänä itähelsinkiläisissä seurakunnissa

Tekstissä olevat nimet on muutettu.

Helsingin kaupunki pyysi Helsingin seurakuntayhtymästä apua koronan kurittamiin senioritaloihin ja päiväkoteihin. Yli 80 seurakunnan työntekijää jalkautui eri puolille Helsinkiä helmikuussa 2022.