-Mitä sinä teet nykyään? -Olen töissä Vartiokylän seurakunnassa. -Ai, mitä sinä siellä teet? -Olen diakoni, teen diakoniatyötä. -Okei… Niin siis mitä se oikeastaan tarkoittaa? Mitä diakoni tekee?

Mitä diakoni/diakonissa tekee?

Diakoniatyö on monipuolisuudessaan vaikeasti määriteltävää työtä. Usein selitän sen lyhyesti kirkon auttamistyöksi, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Välillä leirejä, retkiä tai tapahtumia, mutta entä arkityö? Tässä kuvaus yhdenlaisesta diakoniatyöntekijän työpäivästä. Asiakastapauksissa kaikki faktat ja nimet on muutettu, mutta kokemukset on yhdistelty todellisista kohtaamisista.

Kun tulen aamulla kirkolle, oven takana seisoo Mirja. Hänen miehensä Jarmo on saanut kolmannen sydänkohtauksen torstaina. Kohtaus oli samalla vasta 55-vuotiaan Jarmon viimeinen, hautajaisjärjestelyt pitäisi kai aloittaa. Pyydän Mirjan sisään ja keskustelemme noin tunnin. Hän puhuu synkkiä asioita siitä, kuinka ei jaksaisi elää. Lapset ovat ainut syy. Sanat eivät riitä. Pariskunnan toimeentulotuki on mennyt Jarmon tilille, johon Mirjalla ei ole käyttöoikeutta. Asioiden selvittämisessä voi mennä aikaa ja jääkaappi on tyhjä. Kirjoitan Mirjalle ruoka-apua ja muistutan, että aina saa ottaa yhteyttä ja tulla juttelemaan. Rukoilen hänen puolestaan ja kutsun häntä mukaan leskiryhmään. Myöhemmin kuulen, että häntä ei kuitenkaan siellä ole näkynyt.

Diakoniatyöntekijä tekee työkseen  monipuolista auttamistyötä

Käyn läpi sähköpostit. Tulostan mainoksen, sovin leirin suunnittelupalaverin, vastaan soittopyyntöön, laadin turvallisuusasiakirjan retkeä varten, ”Milloin ehtisit tavata?”, vilkaisen muistio tapahtuman suunnittelusta, kirjaan ilmoittautumisen retkelle, ”Ostolaskuja käsiteltävänä”. Lisään värikkääseen Thingstodo-lappujen kokoelmaani muutaman ja pyrin poistamaan mahdollisimman monta. Tulostan vapaaehtoisten kevätkirjeen osoitetarrat kolmeen kertaan, koska kopiokone ei rakasta minua.

Iltapäivällä osallistun eläkeläisten kevätjuhlaan. Tunnelma on mukavan rento ja juttelen kahvien lomassa Kirstin ja Elisabetin kanssa. Elisabet on jäänyt hiljattain leskeksi ja lapset asuvat ulkomailla. ”Kuka huomaa ja milloin, jos kaadun vaikka kotona yksin?” Kysymys vetää hiljaiseksi. Vanhustyön diakoni tekee onneksi kotikäyntejä Elisabetin luo.

Selailen Raamattua työhuoneessani: Mitä sanoisin masennuksesta toipuvien ryhmän hartaudessa huomenna? Tuttu Psalmi 23 osuu silmiin: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

Päivän päätteeksi tapaan Jarin. Hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja viimeisimmän masennusjakson aikana raha-asiat ovat menneet täysin solmuun. Toivottomuus kuuluu kolmekymppisen miehen äänestä: ”En ikinä selviä.” Lisäksi äidillä on todettu syöpä ja siskolla on avioero edessä. Mielessäni kaikuu: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa…”