Hiljaisuus, häpeä ja haavoittuvuus

-diakoniatyön ydintä etsimässä

Some, naistenlehdet, erilaiset talousjulkaisut ja televisio kertovat selviytymistarinoita. Burn outista on hypätty nopeasti uuteen hyvään elämään, väsymys on tuonut uuden alun, kasan innovaatioita, hienon elämän ja vaurautta kovalla työllä, mutta kuitenkin. Jokainen voi vaurastua, jokainen on oman onnensa seppä. Tällaista tarinaa meille kerrotaan, ja joskus väittämä voi olla totta. Kuitenkin useamman ihmisen elämäntarina on hyvin erilainen, ei niin selkeä, tai suora. Hiljaisuus, häpeä ja haavoittuvuus tulee esille, kun keskustelen ihmisten kanssa. Joku on tullut keskustelemaan juuri näistä asioista, tietoisesti ja rohkeasti, toinen etsii tuntumaa työntekijäänsä pitkään. Voiko tuohon luottaa? Uskaltaako kertoa siitä mistä on oikeasti kyse?

Häpeän kirjo on todella laaja. Häpeä on ihmisen perustunne. Tätä koetaan kaikissa maailman kulttuureissa, mutta syyt häpeälle voivat olla tosi erilaiset kulttuurista riippuen. Häpeä voi olla tuhoava tunne, ellei sitä pääse purkamaan. Tässä tunteen purkamisessa diakoniatyöntekijä on monesti rinnallakulkija, hetken, kuukausia tai vuosia.

Mistä sitten tunnetaan häpeää? Esimerkiksi omasta kehosta, seksuaalisuudesta, ulkonäöstä tai painosta, ravintotottumuksista, riippuvuuksista, perhe ja sukusuhteista- ja salaisuuksista, tunteista omaa lastaan kohtaan, uskottomuudesta, omasta identiteetistä tai sen epäselkeydestä, kasvusta ja kehityksestä, kodin sekaisuudesta, tulotasosta, koulutuksen puutteesta, opintojen keskeyttämisestä, hengellisestä riittämättömyyydestä. Tässä on vain osa niistä asioista jotka voivat tuottaa häpeää ja haavoittuvuutta.

Toisen häpeän kohtaaminen vaatii elämänkokemusta, empatiaa, kykyä olla aivan hiljaa toisen rinnalla. Se vaatii kykyä sietää hiljaisuutta keskusteluissa, kuulla toisen sanat ja ottaa vastaan tunteet. Se vaatii kykyä rohkaista toista kertomaan ja erittäin vahvaa kykyä olla läsnä tilanteessa jossa toinen avaa sisintään. Se saattaa vaatia myös monta avaavaa kysymystä, jotta tukea hakeva ihminen oivaltaisi häpeänsä juurista ja syistä jotakin.

Häpeä on huomiota vaativa tunne, koska se kohdistuu omaan itseen. Oman itsen työstämisessä voi mennä todella paljon aikaa. On kunnia saada olla mukana prosessissa joka on toisen. Työntekijä ei itse ole vapaa häpeäkokemuksista. Erona on ainoastaan se, että ainakin osa oman häpeän kokemuksista on jo käsitelty työnohjauksessa, työntekijän omassa keskustelusuhteessa tai terapiassa. Se että on itse työstänyt omaa häpeäänsä antaa vastaanotettavalle ihmiselle sisäisen turvan. Työntekijä ei koskaan avaa omia kokemuksiaan, mutta voi omalla vahvalla sanattomalla tavalla tuoda tilanteeseen vertaisuutta: työntekijä ei voi koskaan olettavansa tietää miltä toisesta tuntuu, mutta omat kokemukset voivat auttaa kuulemaan toisen ihmisen kertomaa empatialla ja tällöin häpeäkokemus voi muodostua jonkinlaiseksi sisäiseksi kohtauspaikaksi.

Häpeä saatetaan sotkea syyllisyyteen, siihen ei auta tunnustaminen, sillä ei ole väärin hävetä. Häpeä ei ole sama tunne kun syyllisyys. Siksi sen tuntee kanssa ei saa vapautusta tunnustamalla jotakin joka ei ole itsessään väärin tai väärää. Tunnistaminen, tuo lähes sama sana johtaa siihen mistä häpeätyöskentely alkaa. Hiljaisuus, häpeä ja haavoittuvuus ovat osa suurta kirkon kertomusta. On lupa tulla vastaanotetuksi, kannatetuksi ja avata oman elämän umpisolmuja, kysyä ihmetellä, olla olemassa ilman naamareita ja valheita joilla peittää omia kokemuksiaan. Tukea etsivä ihminen tulee vastaanotetuksi sekä toisen ihmisen että Jumalan kannattamana.

Työntekijä tulee  myös vastaanotetuksi Jumalan kannattamana omassa työssään. Tässä on kirkon suuri ydin. Jumala rakastaa meitä aitoina ja tosina, ja voimme yrittää oppia pois häpeästä. Meidän ei tarvitse hävetä sitä kuka ja mitä olemme.