Timon tarina, osa 2: Pitäkää tunkkinne

Linkki Timon tarinan 1. osaan, Luottamus syntyy

Timo jatkoi elämäntarinansa läpikäymistä kotonaan diakoniatyöntekijän kanssa. Puhuminen sujui hyvin, sillä nyt tuntui olevan juuri oikea hetki siihen.

Nopealla aikataululla tullut irtisanominen oli järkyttänyt Timoa kovasti. Pahimman yli selvittyään hän kuitenkin hakeutui TE-palveluiden tarjoamaan Työnhakuvalmennukseen. Siellä hän oppi arvioimaan osaamistaan ja muotoilemaan sitä vakuuttavaksi työhakemukseksi ja ansioluetteloksi. Samalla hän aloitti päämäärätietoisen työhakemusten täyttämisen.

Pian Timolle valkeni, että siitä tulikin aikamoista tehdastyötä. Hakemus nro 34 tuotti viimein kutsun työhaastatteluun. Aiemmista ei kuulunut mitään muuta kuin postiluukun kilahduksia valintojen ratkettua. Nyt kuitenkin toivo heräsi ja Timo lähti toiveikkaana haastatteluun, kohti uutta työtä. Haastattelu jännitti samaan tapaan kuin nuorena kesätöitä hakiessa.

Rento jutustelu rekrytoijien kanssa meni Timon mielestä hyvin ja vankkaa kokemusta kehuttiin kovasti. Luvattiin ottaa pian yhteyttä. Parin päivän kuluttua soitto tulikin. Timo sai kuulla, että oli kuulemma kovia hakijoita, eikä valinta tällä kertaa osunut Timon kohdalle.

Toinenkin haastattelupyyntö tuli jonkin ajan kuluttua. Sitäkin seurasi piinaava, toiveikas odotus. Ja pettymys. Toivon ja epätoivon vuoristorata tuli vielä muutaman rekrytointiprosessin kautta raastavan tutuksi, tuloksetta. Lopulta Timo alkoi luovuttaa. Ok. Pitäkää tunkkinne.

Epätoivo alkoi vallata mieltä. Kauppareissuilla oluen osuus kasvoi suhteessa muihin ostoksiin. Juominen pysyi suurelta osin kotioloissa, eikä siitä monet edes tienneet. Eihän Timolla juuri ketään ollutkaan.

Elämä oli typistynyt yhä pienemmäksi. Sosiaaliset suhteet olivat vähentyneet yksi toisensa jälkeen työttömyyden pitkittyessä. Myös oman rakkaan pojan eroprosessin seuraaminen vaikeutti lähisuhteita. Eikä tosiaan päässyt syntymään uusiakaan työtoveruuksia. Työttömyysvuosien aikana Timo sai sentään ylläpidettyä arkirytmiään työllistymisen tukipalvelujen kautta. Niiden aikana Timo sai osakseen jonkinlaisia sosiaalisia suhteita, mutta se oli kovin pätkittäistä. Lyhyet työkokeilujaksot ja pari puolen vuoden palkkatukijaksoa eivät voineet tuottaa kovin tiiviitä ihmissuhteita. Yksinäisyyden kokemus alkoi syventyä.

Työnhaku jatkui kymmenen vuotta enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Vahvimmat yksinäisyyteen yhdistyvät kokemukset tulivat Timon tilanteessa esiin siinä vaiheessa, kun eläkepäätös tipahti postiluukusta. Masennus, surullisuus ja ikävystyminen alkoivat turruttaa mieltä. Timo alkoi erakoitua yhä enemmän kaksioonsa, eikä aiemmin tärkeä kitaransoittokaan enää kiinnostanut yhtään. Lopulta Timolla ei ollut motivaatiota lähteä kotoaan kuin lähikauppaan, jonka edustalla hän sitten oli jäänyt juttelemaan diakoniatyöntekijän kanssa.

Kun Timo oli kuvaillut elämäntarinaansa reilun tunnin verran, diakoniatyöntekijä kaivoi laukustaan esitteen juuri viikon päästä alkavasta valmennuksesta. Hän arveli sen soveltuvan hyvin Timon tilanteeseen ja ehdotti, että Timo kuulostelisi rauhassa tarjousta ja tutustuisi esitteeseen pari päivää rauhassa.

Tämä vaikutti Timosta hyvältä ajatukselta. Lopuksi sovittiin, että diakoniatyöntekijä pistäytyisi Timon luona kolmen päivän päästä juttelemassa, miltä valmennustarjous olisi alkanut tuntua.