Ihmisenä ihmiselle
Olipa kerran tyttö, joka muutti maalta kaupunkiin. Kaikki oli suurta ja ihmeellistä – metsän humina vaihtui autojen pärinään ja metron piipitykseen. Lähikaupan tutun kassaneidin tilalle tulivat isojen markettien ihmisvilinät ja itsepalvelukassat. Lähibussissa liikkuessaan tyttö huomasi, ettei vieressä istuvan kanssa keskustelu kuulukaan yleisiin tapoihin eikä välttämättä ole tietoakaan, millaisia ihmisiä naapurissa asuu.
Vanhana seurakuntanuorena ja kirkollisen alan opiskelijana tyttö piti tärkeänä asiana hakeutua seurakunnan toimintaan mukaan. Meni vuosia, kunnes itselle sopivan tuntuinen seurakunta löytyi, mutta siinä se oli – paikka, jossa tyttö otettiin vastaan, kohdattiin ja kutsuttiin yhteyteen. Yhtäkkiä suuri kaupunki ympärillä alkoikin tuntua kotoisammalta. Oli löytynyt paikka, jossa sai jälleen kokea, miltä tuntuu, kun vieraatkin ihmiset tervehtivät ja hymyilevät. Tyttö tuli kohdatuksi ja kutsutuksi yhteyteen.
Tarinan päähenkilö olen minä. Opiskelijatytöstä kasvoi opintojen ja vuosien myötä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöntekijä, joka työkseen kohtaa ihmisiä. Kohtaamisen merkityksen ymmärtää erityisen hyvin silloin, kun on itse saanut tulla kohdatuksi. Siksi sitä kovasti toivoo, että omassa työssään voisi olla kohtaamassa niitä ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää muiden ihmisten yhteyteen. Nämä ihmiset ovat saattaneet elämässään kokea paljonkin osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Tapaaminen diakoniatyöntekijän kanssa saattaa olla ainoa todellinen ihmiskontakti pitkiin aikoihin.
Yhteiskunnassa, jossa ihminen helposti luokitellaan asiakkaaksi tai numeroksi tilastoissa, kohtaamista ja aitoa läsnäoloa ei voi korostaa liikaa. Uskon, että juuri läsnäolo ja kiireetön kohtaaminen ovat sitä diakoniatyöntekijän ydinosaamista, jota tulisi vaalia ja pitää diakonisen avun keskiössä. Se on osaamista, johon muilla yhteiskunnan toimijoilla ei välttämättä ole aikaa ja resursseja, vaikka halua löytyisikin. Läsnäolo ja kohtaaminen nousevat myös vahvasti kristinuskon arvomaailmasta, jota ilman koko diakoniatyötä ei olisi olemassakaan.
Tämän päivän diakoniatyön haasteena ovat kasvavat asiakasluvut, jotka haastavat kiireettömän läsnäolon ja toisen ihmisen rauhallisen kohtaamisen. Kiire lamauttaa läsnäolemisen taidon, minkä diakoniatyöntekijän kohtaama ihminen varmasti huomaa. Ei ole kiva kertoa asioitaan ihmiselle, joka ajatuksissaan jo miettii vartin päästä tulevaa seuraavaa ihmistä tai sähköpostissa odottavia yhteydenottopyyntöjä. Tähän kiireen imuun on helppo lähteä mukaan, kun toivoo voivansa auttaa kaikkia apua kaipaavia. Toivoisin, että oppisin työssäni arvostamaan enemmän laatua kuin määrää. Yhden ihmisen saama pidempiaikainen rinnallakulkeminen voikin kokonaisuudessa merkitä enemmän kuin kymmenen ihmisen pikainen auttaminen. Rinnallakulkeminen on läsnäolemisen ohessa meidän diakoniatyöntekijöiden ydinosaamista.
Jumala on luonut ihmisen yhteyteen itsensä ja toisen ihmisen kanssa. Jeesus itse on maailman paras esimerkki kohtaamisen parantavasta voimasta. Hän kohtasi ja auttoi hengellisesti, mutta hän huomioi myös ihmisen arkipäiväiset tarpeet. Hänelle ihminen on kokonaisuus, joka kaipaa kokonaisvaltaista tukemista ja auttamista – aitoa kohtaamista kaikilla elämän osa-alueilla. Jeesus kohtasi ja lähettää meidän kohtaamaan – olemaan ihmisenä ihmiselle.
- Voisinko auttaa? - 16.12.2016
- Tehdään hyvää - 13.09.2016
- Verkostoissa on voimaa - 23.05.2016
Kiitos tästä blogista. Olen todella ylpeä teistä, kauttanne diakoniatyön todellisuus huolineen ja myös iloineen tulee näkyviin. Siunausta ja voimia työhönne toivoen Eila Sainio (joidenkin teistä ope aikanaan…)
Hei Eila, muistan sinut hyvin! 🙂 Kiitos kirkon alan opinnoistamme! Kiva, että olet löytänyt blogimme!