Minun kirkkoni on toivon kirkko
Olohuoneemme on täynnä aikuisia. Mitä tummemmaksi ilta syvenee, sitä hiljemmin ja matalammalla äänellä he puhuvat. Näen vakavia kasvoja, kostuneita silmiä, surullisia ja myötätuntoisia hymyjä. Joku tapailee kitaraa, miesten ja naisten äänet yhtyvät koruttomaksi lauluksi. Kitara laitetaan sivuun, kädet ristiin. Silloin kiipeän isäni syliin ja kuuntelen. Isän ääni on syvä ja hyvä, lempeä. Kun isä lopettaa…