Yksiön ilma oli sakeana kahvin tuoksusta. Olimme ainakin vartin istuneet vaiti, kahvia silloin tällöin pienistä vaaleanpunaisen ruusun koristamista posliinikupeista siemaillen. Lumouduin taas tavasta, jolla hän rauhallisesti lorautti kahvia kupin aluslautaselle – tassille, kuten hän pientä lautasta kädessään kutsui, kerta toisensa jälkeen kuin kuninkaallinen hän laittoi sokeripalan huuliensa väliin ja siemaisi hartaasti nauttien kahvia sen läpi. Asetti lautasen sitten kupin viereen ja jatkoi Helsingin Sanomien lukemista. Kaiken hän teki sellaisella arvokkuudella, ettei kuusitoistavuotiaalle vilkkaalle nuorelle naisellekaan jäänyt tilanteen arvokkuus ja hartaus huomaamatta, vaikka moni muu asia varmasti jäi. Olihan maailma täynnä ennen kokematonta.
Jos joku olisi etukäteen kertonut, että 85-vuotias ”tätini” mykistää minut kahvia juoden ja Hesaria lukien, olisin tokaissut: ”Älä unta nää.” Nykyään tapaan työssäni usein tätini kaltaisia ihmisiä. Virtuaalisissa etäkeskusteluissa samalla tavalla keittiönpöydän äärellä. Jotkut heistä ovat, toisin kuin hän, vaarassa lannistua. Kadottaa ilon ja toivon. Tuolloin olen saanut kulkea rinnalla. Tätikin on istahtanut useita toveja kanssamme tarinoissa, rukouksissa, virsissä, oman mieleni muistoissa.
Täti oli elänyt lapsuutensa pienempiä sisariaan paimentaen, varhaisteini-ikänsä perheelle leipätaikinaa vaivaten, pienessä saunassa lakanoita pyykäten, avannossa huuhdellen ja monia muita kaupunkilaisnuorelle käsittämättömiä askareita toimittaen. Myöhäisemmässä teini-iässä, kun tansseissa olisi ollut kiva alkaa käydä, hän alkoi hoitaa vakavasti sairastunutta ja koko ajan huonommaksi käynyttä äitiään. Täysi-ikäiseksi vartuttuaan äiti ja nuorimmat sisaret tarvitsivat häntä entistä enemmän, koska isä joutui rintamalle. Näin myös tädin nuori sulhanen, joka ei sieltä enää palannut. Vuosia myöhemmin täti kohtasi toisen rakkauden, jolle äidin hoidettuaan sai sanoa tahdon vain muutamaa kuukautta ennen kuin miehensä joutui vuosia kestäneisiin sotiin. Onneksi hän palasi.
Nuoripari oli muuttanut Helsingin keskustaan tähän kolmenkymmenen neliön yksiöön, jossa istuimme, juuri ennen sotia. Täti työskenteli aina eläkeikäänsä saakka sanomalehden painossa latojana. Muistan vieläkin, miten hämmästyin sitä, että teksti ladottiin kirjain kirjaimelta ja miten nopeasti täti sivun latomisesta selvisi. Ja miten hän konstailemattomasti kertoi, että kirjaimet oli pakko latoa niin nopeasti kuin suinkin, koska näpithän siinä olisi palaneet, jos niitä punnitsemaan olisi alkanut. Kaiken nuorta naista hämmentävän hän kertoi yhtä mutkattomasti kuin tänään itse kertoisin jollekin ilman elektroniikkaa eläneelle työsähköpostieni lähettämisestä. Yhtä kevyeltä hän sai perin erilaisen elämäntarinansa vivahteikkaat käänteet kuulostamaan, eikä äänessään ollut vähääkään marttyyrin värinää tai sankarin nostetta.
Noina kiireettöminä kohtaamisemme hetkinä en tiennyt, miten mieleenpainuvaa yhteinen aikamme oli. Miten miettisin häntä joka sunnuntaiaamu kahvia juodessani ja sanomalehden sivua kääntäessäni. Miten kaipaisin, kun lapseni olisivat pieniä, eikä yhtään lähisukulaista tai tätiä olisi heille antamassa vastaavia hetkiä tai leipomassa pullaa eläkepäiviensä riemuksi siskonsa lapsia ilahduttaakseen niin kuin täti vielä siskonsa lapsen lapsillekin oli. Miten hänestä hehkuva elämänilo ja lämpö hyväilisi sisintäni kiirehtiessäni omiin vapaaehtoistöihin tai hymynsä tarttuisi vielä vuosien jälkeen kiireisen työpäivän lomassa.
Olen kertonut hänestä lukemattomia tarinoita, jotka ovat kuin taivaallista mannaa kuulijoille. Joka kerta ilma täyttyy kalliin mirhan tuoksulla. Koskaan tarina tädistäni ei ole pettänyt. Olenpa jakanut saamastani öljystä köyhälle tai rikkaalle, lähimmäisensä tai toivonsa kadottaneelle. Pimeimmissäkin tilanteissa löydämme tädin keittiönpöydän ihmeen äärelle. Paikkaan, jossa havahdumme Pyhän läsnäoloon.
Kerran tädin elämästä kertoessani nuori rakastunut nainen ehti kysyä, eikö täti arvostanut elämäänsä, kun jäi palvelemaan sisariaan tanssien sijaan tai äitiään antaen rakkaansa odottaa. Tarinan edetessä hän hoksasi, mitä täti arvosti. Ei vain itseään tai jokaista minuuttia tai kello viisi postiluukusta tipahtavaa sanomalehteä, aidon kahvin tuoksua ja sokerin makua, sunnuntaiaamun kiireettömyyttä, eläkeläisen leppoisia joutilaita tunteja keittiön ikkunan takaa vuodenaikoja ja lintujen muuttotouhuja tarkkaillessaan. Täti arvosti. Arvosti äitiään, sisaruksiaan, minua, kuin rintamalta palanneen miehensä kanssa viettämiään viittä vuotta, arvosti enemmän kuin useimmat viittäkymmentä. En koskaan löytänyt, hänen äänestään katkeruuden häivää enkä syöpään kuolleen miehensä jättämää yksinäisyyden oikeutettua pettymystä.
Kun työni lomassa mietin, miten olla, palaan tätini keittiönpöydän äärelle. Siellä tavoitan ihmisen, jonka luona käydessään edes nuori teini ei malta lähteä hiljaisuuden ääreltä. Jonka kanssa saa kokea ikuisuuden havinaa, kuninkaallista arkea ja huomata sen koettuaan osaavansa kohdata itsensä ja oman elämänsä ihmiset rakkauden kautta, kääntävänsä elämän lehden sivuja huolella ja kunnioittaen ainakin taas sunnuntaisin.
Pysähdytään hetkeksi. Hiljennytään, kun rakkaus ehtyy.
Kenties joku kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen muistelee myös meitä kuten me tänään tätiä. Naista, jonka elämä oli diakoniaa, eikä hän edes huomannut sitä.
