”Älä kävele ohi! Tarvitsen sinua”

Työskentelin viimeiset kolme vuotta Herttoniemen seurakunnan diakoniatyöntekijänä ja osana työtäni myös Myllypuron elintarvikejakelussa. Seuraava Mirjan tarina on fiktiivinen kertomus, joka on koottu oikeista tarinoista ja aidoista kohtaamisista Elintarvikejakelun kävijöiden kanssa.

”Seison leipäjonossa. Kylmä viima pyyhkii kasvojani, vettä ripottelee hiljalleen. Syksy on jälleen edessä. Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet viime syksystä. Ero oli odotettavissa, silti se tuli kovin pian. Tulin kotiin töistä, mies oli sillä aikaa pakannut vähät tavaransa ja lähtenyt. Noin vain? Kyllä, noin vain. Tuli tyhjyys, jota en osannut odottaa. Painoin pääni tyynyyn, nukahdin.

En tajunnut ajan kulua, olin tyhjä. Puhelin soi, postiluukku kolahti, en jaksanut nousta. En jaksanut mitään. Keskiviikkona kävin lääkärissä, tyttäreni pakotti minut siihen. Diagnoosi: post-traumaattinen stressireaktio tai jotain sinne päin. Sain tarvittavia lääkkeitä ja sairaslomaa. Menin takaisin kotiin, joka ei enää kodilta tuntunutkaan. Jätin takin naulaan, pidin kengät jalassa. Käännyin takaisin ulos, tarvitsin happea. Paine palleassa, hengitys katkonaista. Sumuisin aivoin kävelin suoraan Alkoon. Muistelin mitä ME olimme juhlissa yhdessä juoneet, tuplasin annoksen ja lisäsin siihen jotain uutta. Minunhan oli mentävä eteenpäin. Askeleeni veivät minut kilisevin kassein takaisin kotiin.

Keksin hienon cocktailin, joka auttoi minut uneen. Kahden viikon sairasloma meni sumussa, ajantajuni oli kadonnut. Onko nyt mennyt kuukausi, ehkä kaksi? Viimeinen pillerini, viimeinen oljenkorteni. Mitä sen jälkeen, mitä sitten? Töistä tuli kirje, en jaksanut avata sitä. Lääkkeet turruttivat huolen tulevasta, yhdessä tupakan kanssa sytytin avaamattoman kirjeen tuleen. Tuhka leijaili parvekkeelta alas. Taivas punersi, siinä oli jotain tavattoman kaunista. Nukahdin lattialle, kylmyys lohdutti iholla.

Jotkut juttelevat, joku hymyileekin, minä en jaksa enää mitään.

Myllypuron metroasema, leipäjonon rytmi viimeisessä rivissä. Jotkut juttelevat, joku hymyileekin, minä en jaksa enää mitään. Vesi valuu poskillani, kyyneleet sekoittuvat sateeseen. Ohitseni kävelee nainen, kaltaiseni ja kuitenkin niin eri maailmasta. Läppärilaukku olallaan hän puhuu puhelimeen, kiireen tuntu leijuu hänen ympärillään. Katson häneen, muistan. Hymähdän sydän haavoilla, näen itseni tuossa polkkatukkaisessa naisessa. Niin, itseni vasta vuosi sitten. Katson varjoani metrotunnelin ikkunan heijastuksesta; tukka pesemättä, kuivuneet ripsivärit poskillani, ryppyiset vaatteeni aivan liian suurina ylläni. Polkkatukkainen näkee minut, katsoo kohti. ”Hei! Olen tässä!”-mieleni tekisi huutaa. Sanat tarttuvat kurkkuun, ääntä ei tule, painan pääni. Hävettää.

Mitä jos vielä joskus löytäisin sanat? Uskaltaisin ulos ahdingostani. Kenelle soittaisin? Kenelle kertoisin? Ne harvat kaverit, joita joskus ystävinäkin pidin, kaikkosivat kukin vuorollaan alamäkeni myötä. Ensin en jaksanut minä, sitten eivät jaksaneet he. Puhelin tuuttasi tyhjää yöhön, annoin periksi. Lopetin. Sitten tuli hiljaisuus, kalvava hiljaisuus, joka ei antanut rauhaa edes aamuyön tunteina. Puhelinliittymäni suljettiin maaliskuussa. Ehkä se olikin jo tarpeeton, laskut ainakin olivat rästissä jo pidemmältä aikaa. Pre-paidistani loppui puheaika joskus viime viikolla. Olen yksin, mykkä, vaiennettu.

Polkkatukkainen kävelee vihdoin kohdalleni. Korot kopisevat kylmään asvalttiin. Hän katsoo vielä kerran. Katsoo ja näkee. Hän vaivaantuu, kiusaantuu, kääntyy pois. Voimani valuvat hiljalleen pois raajoistani. Olen turta, yksin, avuton. Mitä minulle tapahtui? Huudan tuuleen äänettömän rukoukseni: Huomaa minut, kuule minua. Älä kävele ohi! Tarvitsen sinua.” – Mirja 59v. Herttoniemi

Kiitokset kuluneista kolmesta vuodesta, jotka sain olla Elintarvikejakelussa mukana. Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille, erityisesti väsymättömälle oikeudenmukaisuuden puolustajalle Sinikka Backmanille, joka tiiminsä kanssa tuo ruoan pöytään sitä tarvitseville. Kiitokset siitä sydämellisestä vastaanotosta, jota sain kokea. Ja vielä, suurkiitokset Leipäjonon kävijöille siitä luottamuksesta, jota minulle osoititte jakaessanne tarinanne. Jatkan työtäni Kallion seurakunnan palveluksessa ja Alppilan kirkon Waste&Feast- yhteisruokailujen merkeissä. Sydämellisesti tervetuloa!