Arvot (on)

Istun Pyhän Jysäyksen seurakuntatalon toimistossa ja kuuntelen äidin kertomusta. Hän järkyttyi, kun Lastenklinikan osastolääkäri tiukkasi häneltä, että potilastietoihin on kirjattava tieto montako kertaa hänen poikansa ylipäätään elvytetään. Luvun kirjaamiseen äiti ei suostunut, kysyi lääkäriltä, että lopetettaisiinko niin kuin koira? Lapsi oli joutunut tehohoitoon vaikean epilepsiakohtauksen jälkeen, kun päivystyksessä liian nopeasti annettu lääke oli pysäyttänyt lapsen hengityksen. Vanhemmat oli lähetetty kotiin. Onneksi poika toipui, eikä sen jälkeen ole tarvinnut enää elvyttää. Tänään tuo poika on aikuinen hyväntuulinen mies, vaikka hänen elämässään CP-vamma näytteleekin suurta roolia. Äiti pelkää edelleen vaikeita kohtauksia, lääkäreidenkin asenteita ja suree sitä, että hänen lapsensa on jonkun toisen silmissä arvoton, kuluerä.

Juon aamukahvia keittiönpöydän ääressä, on tavallinen maanantaiaamu. Kevättalven yö on ollut kylmä, kadunvarteen pysäköityjen autojen ikkunat ovat jäässä. Olen saada kahvin väärään kurkkuun, kun näen jonkun heräilevän tila-autossaan. Onko joku viettänyt yönsä kylmässä autossa, minun kotini ulkopuolella? Toinen voileipä ei enää maistukaan niin hyvältä… Minussa käynnistyy ajatusmylly: tiedän, että olisi oikein pyytää tuo ihminen aamupesulle aamupalalle kotiini. Löydän vain monta syytä, miksi en niin tee. Äitinä suojelen lapsiani, enhän tiedä ihmisestä mitään, onkohan se edes turvallista? Tämä olisi tietenkin tuhannen taalan paikka opettaa ihmisyyttä lapsillenikin. En tee mitään, vaikka mietinkin häntä pitkin päivää kaikkien töiden ja touhujen ohessa, jään miettimään mitä Jeesus olisi tehnyt: ”What Would Jesus Do?” (W.W.J.D.) mistä avaimenperänikin teksti muistuttaa. Kuinka paljon on tarpeeksi ja mikä taas on liikaa? Lapseni saavat venyä ymmärtämään äidin työntekoa kotonakin, mutta olisiko liikaa, jos vieras avun tarvitsija päätyisi kotiini? Milloin lapset ja perhe joutuvat maksamaan liian kovaa hintaa työnteosta? Kun työkseen tekee auttamista, niin johonkin on pakko rajata, koska muuten uupuu. Mikä on ammatillista ja mikä inhimillistä? Tiedän, että olisin itse ilahtunut ikihyviksi lämpimästä sohvasta, aamupalasta ja mahdollisuudesta käydä pesulla tuossa tilanteessa. Mitä teen? Jään seuraamaan tilannetta, jos näen tuon miehen vielä yöpymässä autossaan, niin menen jututtamaan häntä. Jos veisin vaikka edes lämmintä teetä ja leipää ja kertoisin kodittomien palveluista: ainakin erityisdiakonian talosta Hermannissa, kodittomien yöstä Myllypuron kirkolla ja Hietaniemenkadun palvelukeskuksesta. Muistan häntä rukouksissani ja rukoilen itselleni viisautta toimia oikein, kaikkia kohtaan.
Onneksi saan jättää äidin poikineen ja kodittoman huolineen, oman rajallisuutenikin Isompiin Käsiin. Aurinko paistaa, myös meille vajavaisille.

Arvoton ei ole kukaan, jos arvot on -sydämessä kohdillaan <3! Joka päivä meitä haastetaan ihmisyyteen, lähimmäisyyteen. Näytön paikkoja riittää ja rohkeutta voi opetella.