Merkonomi, ekonomi tai reipas poika saa paikan…

Olen aina tehnyt töitä. Heti, kun valmistuin ammattiini, menin töihin. Etenin työpaikallani. Luin lisää, kehitin itseäni. Välillä tein kahta työtä. Opiskelin ja tein työtä. Kaikki ihmissuhteeni liittyvät työhöni, pitihän sitä luoda suhteita. Uhrasin vapaa-aikani työlleni ja sen tuomiin kekkereihin. Nehän edistivät uraani. Uhrasin perheeni, lasteni syntymäpäivät, koulujuhlat, rippijuhlat jne. koska olin töissä. Ajattelin, että näin tuon perheelleni hyvän toimeentulon. Uhrasin tärkeät ihmissuhteeni tai niiden puutteen – työn alttarille. Muutin usein paikkakunnalta toiselle työni perässä, sitoutumatta mihinkään tai kehenkään, paitsi tietysti työntekoon. Se oli elämäni tärkein asia. Vuodet kuluivat ja lähestyi päivä, jolloin jäin pois töistä – pakolliselle vanhuuseläkkeelle. Esimies piti minulle puheen, jossa hän kehui panostani työpaikallani. Hän kehui, kuinka arvokas olin ollut firmalleni. Se tuntui hyvältä, sen eteenhän olin tehnyt koko elämäni työtä. Työkavereiden kanssa luvattiin pitää yhteyttä. Sain kiitokseksi ja muistoksi kukkia ja lahjoja.

Aluksi oli aivan ihanaa olla vaan. Nautin rennoista päivistä, siemailin muutaman lasin viiniä. Nukuin myöhään ja valvoin pitkään. Oli hyvä olla. Oli kuin olisin lomalla, kuitenkin niin, etten pitänyt enää työkännykkääni auki, sitähän olin aina lomillani tehnyt. Nyt en ollut tavoitettavissa ja itseasiassa kukahan minua edes enää tavoittelisi? Huomasin, että olin melko yksin. Join näissä syvissä mietteissä lisää viiniä. Tajusin, että olin sitoutunut yhteiskuntaan, toisiin ihmisiin, itseeni ja oikeastaan kaikkeen, ainoastaan työni ja työminäni kautta. Tämä tuntui ahdistavalta. Join lisää viiniä, se helpotti – hetkeksi.

Tämä tarina voisi olla monen Matin, Maijan, Pekan ja Liisan kertomaa. He ovat älykkäitä, korkeasti koulutettuja, fiksuja, hyvin toimeentulevia eläkeläisiä, jotka ovat uhranneet elämänsä työlle. Heidän identiteettinsä on ollut työ. Sitten kun sitä työtä ei enää ole, jää tyhjän päälle ja pitää etsiä uusi minä, ehkä se todellinen minä. Silloin huomaa, mistä kaikesta on jäänyt vaille ja mistä kaikesta on luopunut. Ei ole ystäviä, eikä läheisiä. Lapsiin on ehkä kaukainen suhde ja puoliso on kaikonnut jo aikoja sitten. Hän elää omaa elämäänsä. Tämä voi olla niin ahdistavaa, että tarvitsee jotain, mikä helpottaa ahdistusta.

Valmistuin vuonna 2004 päihdetyöntekijäksi. Silloin jo puhuttiin siitä, että tulee todellinen päihdepommi, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Nyt saammekin lukea lehdistä, kuinka eläkeläiset eroavat ja kuinka päihdeongelma on suuri eläkeläisten keskuudessa. Varsinkin naisten juominen on lisääntynyt. Esim. Helsingin Uutiset kirjoittaa 1.8.17 ”Eläkeläiset käyttävät enemmän alkoholia kuin koskaan ennen – usein syynä yksinäisyys ja masennus.” Suomenmaassa oli myös kirjoitus 15.2 17: ”Asiantuntija varoittaa eläkeläisten alkoholin käytön tuhoisista seurauksista – juoko ”märkä sukupolvi” itsensä hengiltä?” Ikään­ty­vien nais­ten päih­de­on­gel­maan on vai­kea puut­tua, yli­o­pis­ton­leh­to­ri Tar­ja Or­jas­nie­mi sa­noo kirjoituksessa. Ylen Uutiset otsikoivat 24.2.17: ”Yhä useammat ikäihmiset juopottelevat ja erakoituvat – naiset kirivät miesten rinnalle.”

Ikäihmisten alkoholin käyttö lisääntyy jatkuvasti. Myös ikääntyneet naiset sairastuvat yhä useammin alkoholismiin. Alkoholin liikakäyttö näkyy muun muassa kotipalveluiden asiakaskäynneillä. Lainasin vain muutamia otteita. Nämäkin huolestuttavat minua todella paljon.

Eivät nämä eläkeläiset hillu kaduilla änkyräkännissä möykkäämässä. Hehän ovat koulutettuja, fiksuja ja älykkäitä ihmisiä. Hehän vain siemailevat viiniä, hissun kissun nauttien. Eivät he ole kännissä, he vaan tarvitsevat sen jokapäiväisen viininsä, joka on nimeltä riippuvuus. Olen useasti miettinyt: Mitä kirkko voisi tehdä, miten kirkko voisi tavoittaa nämä työorientoituneet eläkeläiset? Miten he voisivat sitoutua kirkkoon? Miten poistaa yksinäisyyden? Mitä kirkko voisi heille tarjota jo ennen kuin he tarvitsevat sitä jokapäiväistä viiniään? Uskon, että on paljon eläkeläisiä, jotka iloitsisivat, jos löytäisivät sellaista mielekästä toimintaa, mihin voisi sitoutua. Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta. Sen tiedän, että Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Matt. 11:28 Voisiko tästä lähteä liikkeelle? Haluaisin heittää haasteen kirkolle. Ottaisikohan se kopin?

Tuula Kosunen, kirkon lähityöntekijä, Kampin kappeli