Tarinoita leipäjonosta, osa 3. Ajattelin ennen, etten koskaan joutuisi tähän tilanteeseen

Monelle ruoka-apua hakevalle leipäjono on myös sosiaalinen tapahtuma muuten yksinäisessä arjessa. Se tarjoaa juttuseuraa, luo rytmiä päivään ja on syy lähteä kotoa. Jotkut tulevat paikalle jo klo 5.30, kun jakelu alkaa klo 9.

 

En kestä istua yksin kotona

Olen 40-vuotias Kongosta muuttanut nainen, mutta asunut Suomessa jo noin 13 vuotta. Työttömänä olen ollut noin vuoden. Olin ennen palvelutalossa töissä. Minulla on viisi lasta, muttei enää miestä. Olen hyvin surullinen, kun vanhin lapsi asuu tällä hetkellä lastenkodissa, mutta en ole saanut häntä kotiin, vaikka molemmat sitä haluaisimme. Käyn silloin tällöin ruokajonossa, vaikka ruokaa olisi kotonakin, kun en kestä yksin istua kotona ja ajatella ikäviä asioita. Tarvitsen kyllä ruoka-apuakin, mutta myös ihmisten tapaamista. Täällä tulee joskus juteltua muiden kanssa, mikä on minulle tärkeää. Haluan saada työtä tai koulutusta, koska en halua vain istua kotona yksin ja haluan lapseni kotiin!

 

Ajattelin ennen, etten koskaan joutuisi tähän tilanteeseen

Olen 50-vuotias eronnut mies ja työtön. Olen käynyt leipäjonossa 2,5 vuotta 2-3 kertaa viikossa, aina kun jono on. Aiemmin olin töissä tietotekniikka-alalla, mutta alkoholi tuli kuvioihin. Ensimmäisellä kerralla tulin tänne vain katselemaan, mutta sen jälkeen jono on muuttunut korvaamattomaksi. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman ruoanjakelua. Se helpottaa, ei tarvitse pelätä että kuolee nälkään. Ajattelin ennen jonon nähdessäni, etten koskaan joutuisi tähän tilanteeseen, mutta nykyään tänne on kiva tulla. Saan ulkoilla sekä keskustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Toivon, että saan tänään hyvän saaliin! Ainakin maitoa.

 

Olen 51-vuotias mies. Minulla on yksi lapsi, mutta asun yksin. Käyn leipäjonossa noin kaksi kertaa viikossa. Koen sen aika tärkeäksi, koska minulla jää kuukausittain käteen noin 200 euroa. Täällä on hyvä leipävalikoima, ja sitä mitä täältä en saa, ostan kaupasta. Mielestäni jono on kuitenkin liian pitkä. Toivon, että ruokaa voisi jakaa vaikka joka päivä.

 

Eläke on niin pieni

Olen 58-vuotias ja reuman takia sairauseläkkeellä. Eläke on niin pieni, että jonossa on käytävä pitkin kuukautta. Olen käynyt täällä 7 vuotta. Tämä on ihan ehdoton juttu pärjäämiselleni. Vuokran jälkeen jää alle 500 euroa kuussa kaikkeen muuhun, laskuihin ja elämiseen. Toivottomalta tuntuu, sillä aina vain huonommin menee. Hinnat nousee ja lääkekorvaukset pienenee.

 

Olen 65-vuotias mies, ja minulla on avovaimo. Olin 21 vuotta töissä postissa, jonka jälkeen toimin maalarina. Rahat ovat vähissä, koska olen eläkkeellä. Leipäjonossa käyn ainakin kaksi kertaa kuukaudessa, silloin kun on tarvetta. Koen leipäjonon tärkeäksi silloin, kun ruokaa ei muuten ole. Leipäjonossa käyminen tuntuu ihan neutraalilta. En ole täällä etsimässä seuraa.

 

Nälkä ajaa tänne

Olen 83-vuotias inkeriläismies, joka muutti Suomeen vuonna 1994. Eläke on niin pieni, että käyn aina keskiviikkoisin ja perjantaisin Myllypuron jakelussa. Nälkä minut tänne tuo. Tämä on vähän kuin töissä kävisi, on paikka, jonne lähteä kotoa säännöllisesti.

 

Mies, 39 vuotta: Asun Puotilassa ja olen ollut työttömänä jo pitkään. Käyn säännöllisesti, 2-3 kertaa viikossa, Myllypuron leipäjonossa. Ruoka-apu auttaa minua paljon ja sillä on iso merkitys. Saan siten säästettyä rahaa muihin tärkeisiin menoihin. Toivoisin, että ihmisiä tuettaisiin ja huomioitaisiin enemmän. Olen saanut apua myös diakoniatyöstä.

 

Tulen paikalle puoli kuudelta

Olen 70-vuotias eläkeläinen ja muuttanut Suomeen Vietnamista 20 vuotta sitten. Eläke on niin pieni, että täältä on haettava apua. Tulin tänäänkin tänne klo 5.30. Hyvä apu tämä on pärjäämiseeni. Jaettava ruoka on hyvää. Olen tyytyväinen.

 

Mies, 52 vuotta: Olen muuttanut Kazakstanista Suomeen 20 vuotta sitten ja on ollut nyt työttömänä 1,5 vuotta. Käyn Myllypuron ruokajonossa 1-3 kertaa viikossa. Se on ollut minulle ja perheelleni tärkeää, ja siitä on saanut apua. Jonossa seisominen ei ole vaikeaa, jaksan kyllä jonottaa. Toivon, että saisin työtä mielellään metallialalta, josta minulla on kokemusta. Pärjään elämässä, koska Jumala auttaa.

 

Valtava merkitys henkisesti

Olen ollut työttömänä 4,5 vuotta enkä pärjää korvauksella. Minulle jää 130 euroa kuussa käteen vuokran jälkeen. Ikää on sen verran, 60 vuotta, että työllistymisestä ei ole enää toivoa. Käyn kahdesti viikossa hakemassa ruokaa. Sillä on minulle valtava merkitys henkisesti, koska tämän ansiosta tiedän, että vaikka rahat on melkein loppu, ensi viikollakin saan ruokaa. Muuten olen tyytyväinen elämääni, sillä minulla on terveyttä, koti, valo, lämpö.

 

Nainen, 27 vuotta: Käyn ruokajonossa 1-2 kertaa viikossa. Olen ollut työttömänä nyt kuukauden. Tämä apu auttaa minua yksinhuoltajana ja perhettäni erittäin paljon. Jono on pitkä. Jos sataa, en tule. Olen kiitollinen ruoka-avusta. Toiveeni on saada työpaikka.

Mies, noin kuusikymppinen: Käyn hakemassa ruokaa joka kerta. Olen hakenut sitä jo 15 vuoden ajan. Olen sekunda-alkoholisti, mikä tarkoittaa sitä, että olen on 2,5 kk vuodesta kännissä ja loput selvin päin. Selvin päin oleminen on tärkeää, muuten ei voi ruokaa jonottaa ja ilman ruokaa ei selviä. Olen täällä marraskuisena aamuna myös tekemisen takia, kesäisin käyn kalastamassa. Ei kalastuksella missään nimessä elä, mutta on tekemistä. Sosiaalitoimiston rahaa pitäisi nostaa 200 euroa/kk, nykyinen raha on liian pieni. Saan kuukaudessa 480 euroa, mikä on ilman muuta liian pieni raha. Toivon lottovoittoa, koska sitä kaikki toivovat – muutama miljoona lisää käyttörahaa ei olisi pahitteeksi!

 

Taloudellinen tilanne on katastrofaalinen

On viileä aamu, ja seison alati pitenevässä jonossa. Varpaita paleltaa jo, vaikka saavuin vasta hetki sitten paikalle. Viereiset venäläiset naiset ohjeistavat minut jonon ulkopuolelle pössyttämään sähkötupakkaani. Olen ollut nyt reilu kolme kuukautta polttamatta, sillä tupakkaan ei enää ole varaa, se oli hyvä päätös enkä ole katunut sitä hetkeäkään.

Täällä kaikki kunnioittavat mukisematta tätä sääntöä ja toisiaan ylipäänsä, paljon paremmin kuin missään muualla. Arvelen sen johtuvan tilanteen tuomasta nöyryydestä ja siitä, että kun ei ole mitään, oppii arvostamaan paljon paremmin kaikkea sitä mitä rahalla ei saa.

Olen 27-vuotias, ammattikoulun käynyt, tällä hetkellä työtön työnhakija. Asun avomieheni kanssa Itä-Helsingissä, hänkin on työtön ja hänellä on kaksi lasta. Lapset asuvat meillä vähän alle puolet viikosta.

Itse jätin rakkaan työni, jossa olin ehtinyt olla lähes viisi vuotta, sillä alkoi näyttää siltä, että taloustaantuma pyyhkäisee työpaikkani kartalta, jonka lisäksi vahva burn-out alkoi painaa päälle. Taustatiedoiksi mainittakoon, että työskentelin taiteen alalla, jossa apurahat ovat ratkaisevassa asemassa ja omaehtoista ilmaistyötä on tehtävä satoja tunteja, jotta installaatiot pysyvät kasassa. Itse en ole taiteilija, vaan itseoppinut taustatyöntekijä, mutten kerro tässä siitä nyt tarkemmin, sillä en halua tarinastani liian tunnistettavaa.

Olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta saakka, ensin hanttihommia sieltä täältä, pikkuhiljaa kartuttaen aika kattavan työkokemuksen. Erityisosaamiseni kiteytyy erilaisiin toimistotehtäviin, visuaaliseen markkinointiin ja taloushallinnon avustaviin tehtäviin. Lisäksi omaan rutkasti esimieskokemusta ikääni nähden sekä erinomaiset asiakaspalvelutaidot. Näin ollen myös työpaikaltani lähtiessäni olin siinä ajatuksessa, ettei työn löytäminen olisi temppu eikä mikään, kun en ole nirso. Homma kuin homma kelpaisi, kunhan ei puhelinmarkkinointia tarvitsisi tehdä, sitäkin olen kokeillut ja tiedän etten ole hyvä siinä.

Todellisuus olikin sitten vähän muuta. Koska edellisestä työnhakuperiodistani oli kulunut jo jonkin aikaa, kuvittelin että lehtien lööpit työttömyydestä olisivat samaa perua kuin viime kerralla. Nuoret ovat todellisuudessa työttömiä, koska eivät saa oman alan töitä.

Totuus on, että jokaisessa saamassani vastauksessa työhakemukseen löytyy lauseke ”kiitos mielenkiinnostanne …. tällä kertaa ette tulleet valituksi….. koska hakemuksia tuli yli 200 kpl…” Yli kaksi sataa… Jopa erääseen tiskaajan paikkaan jota hain.

5kk, 121 hakemusta, 9 työnvälitysfirmaa, 3 työhaastattelua ja yhtä työkkärin kurssia myöhemmin, en enää jaksa oikein lähettää hakemuksia kuin muutaman viikossa, kun suurimman osan aikaa homma tuntuu kaikkiaan niin turhalta.

Mieheni työnsaantia rajoittaa aiemmassa työpaikassa aiheutunut fyysinen vamma ja se ettei hänellä tradenomin tutkinnosta huolimatta ole kokemusta toimistotyöstä tai hyvää kielitaitoa.

Kelan ja sosiaalitoimiston kanssa asiointi sujuu ihan rutiinilla nykyään, ja homma toimii kaikin puolin hyvin. Kiitos heille, jotka jaksavat siellä päässä meidän hyväksemme uhrata aikaansa ja vastaanottaa ärräpäitä. Taloudellinen tilanne on katastrofaalinen. Lain silmissä esimerkiksi lapsia ei ole olemassa, kun virallisesti lapsilla voi olla vain yksi huoltaja ja huoltajuus on äidillä.

Silti lapset ovat olemassa ja tämän vuoksi asumme ”liian suuressa” asunnossa kahdelle, eli 3 h ja keittiö. Näin kuuluu terveiset Kelasta. Sosiaalitoimisto on ohjeistanut meidät hakemaan halvempaa asuntoa ja 4 kk etsinnän jälkeen olemme sellaisen vihdoin onnistuneet löytämään yksityiseltä vuokranantajalta. Tämän pitäisi helpottaa tilannettamme niin että rahaa jäisi kuukaudessa käteen vuokran ja laskujen jälkeen ehkä jopa vähän alle 300 €, mikä saattaa parhaassa tapauksessa tarkoittaa, ettei leipäjonoon tarvitse enää tulla, ainakaan joka viikko.

Tätä ennen kuukausittainen ruokabudjettimme kaikkine tukineen on ollut 129,1 €. Neljän hengen perheelle se ei oikein kuukaudessa tahdo riittää, vaikka tekisi mitä.

Odottelen parhaillani tietoa pääsystä korkeakouluun, mikä toivottavasti ratkaisisi ongelmiamme isolta osaa, kun se tuntuu nykyään olevan välttämätöntä omata tuo maaginen korkeakoulututkinto, jos mielii mitään töitä tehdä. En sinänsä valita, sillä pidän opiskelusta ja olen harmitellut sen vajavuutta omassa historiassani. Nyt on ainakin painava syy opiskella, kun tiedän että ilman papereita ei ole enää asiaa normaaliin työelämään. Jaksan siis uskoa, että tilanteemme on tilapäinen, vaikka joskus usko onkin aika heikoissa kantimissa.

Olen kuitenkin onnistunut täyttämään aikaani vapaaehtoistoiminnalla kulttuuriyhdistyksen parissa ja auttelemalla äitiäni arjen askareissa, jotka ovat hänelle syöpähoitojen vuoksi liian raskaita.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä enempää yhteiskunta voisi enää kaltaistemme tilanteiden hyväksi tehdä, mutta pyyntönä esitän, että älkööt, Herra paratkoon, leikatko sairailta tai opiskelijoilta.

Toivon, että yrittäjyyttä tukevan hallituksen päätökset näkyvät pian työpaikkojen määrässä, kunhan päätösten hinta pysyisi kohtuullisena eikä vähäosaisten selkärankoja tarvitsisi katkoa matkalla tulevaan.

 

Mies, 44 vuotta: Asun Vuosaaressa ja käyn Myllypuron ruokajonossa vaihdellen 1-3 kertaa viikossa. Enemmän syksyllä ja vähemmän kesällä. Helmikuussa 2015 jouduin työttömäksi. Taloudellisesti on tiukkaa ja maksuja on paljon. Ruoka-apu on elintärkeää ja ilman tätä ei tulisi yhtään mitään. Jonottamiseen olen tottunut.

Politiikan ja ajattelutavan pitäisi muuttua. Ihmisarvo – tavallisen ihmisen elämästä ei päättäjät tiedä. Perusturvallisuus tärkeää, ettei tarvitsisi aina miettiä, mistä saisi perusasiat. Jos ei olisi ruokajakelua niin ei syötäisi kuin puuroa.

Mies, noin 60 vuotta: Olen viime aikoina harvemmin käynyt Myllypuron ruokajonossa. Ruokajakelulla on kuitenkin suuri merkitys, koska olen eläkkeellä ja eläke on pieni. Vuokrat ovat liian kovat. Lääkkeeksi tilanteeseen asenteiden pitäisi muuttua.

Mies, keski-ikäinen: Olen ollut kolme vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä. Saan ruoka-avusta apua erittäin paljon. Toivoisin, että ruokajonossa kysyttäisiin henkilöllisyystodistus. Toivon myös lottovoittoa!

 

Eila Jaakola

Diakoniatiedottaja at Helsingin seurakunnat
Viestiä lähimmäisenrakkaudesta, tarinoita helsinkiläisten arjesta

Mitä mieltä? Kommentoi!