Kun luokseni saapuu ihminen

Luokseni saapuu ihminen, joka kysyy mahdollisuutta keskustelemiselle. Hän purkaa hetken huoliensa kuormaa ja sitten toteaa ”anteeksi että vaivaan sinua tällaisilla asioilla, varmaan jollain muulla olisi tärkeämpiä asioita.” Tämä on ajatus, jonka kuulee usein. Jopa harmillisen usein. Edellä esitettyyn tokaisuun sisältyy myrkyllinen ajatus yksilön omien huolien vähempiarvoisuudesta ja toisten ajan suuremmasta arvokkuudesta.  Ajatus toisten avun suuremmasta tarpeesta on varsin yleinen. Omia asioita vähätellessä saattaa ihminen toden teolla alkaa uskoa, että jossain todella on joku, jonka pitäisi istua hänen paikallaan.

Kuinka minun tulisi vastata ihmisen anteeksipyyntöön hänen murheidensa suuruudesta tai pienuudesta? Kaikkiin pahoitteluihin ei liene tarpeen vastata. Auttajana minun tehtäväni ei ole määrittää toisten huolien suuruutta. Se mikä on yhdelle pientä, voi toiselle olla hyvinkin suurta. En halua lisätä syyllisyyttä asioista, joihin syyllisyyden ei pitäisi kuulua. Ennemmin voin kysyä itseltäni, osaanko minä välittää sen kuvan itsestäni auttajana, jonka minä haluaisin välittää. Onko välillämme vuorovaikutus, jossa voimme todella ymmärtää toistemme tilanteita? Auttajan asemassa en koe, että avunhakijalla olisi velvollisuuksia perustella tilaansa. Ennemminkin näen, että auttajana minulla on velvollisuus antaa itsestä kiireetön ja välittävä vaikutelma. Kiireettömyys ja välittäminen syntyvät parhaiten silloin kun osaan todella asettua toisen ihmisen tilaan. Kyse ei ole vain siitä, kuinka minä haluaisin itseäni kyseisessä tilanteessa kohdeltavan, vaan siitä uskaltaisinko minä itse kyseisessä tilanteessa puhua omista asioistani. Olenko minä auttajana sellainen, jonka luokse itse menisin, jos minulla olisi huolia? Olisiko minulla rohkeutta puhua asioistani henkilölle, joka istuisi minun paikallani? Vieraalle ihmiselle puhuminen vaatii rohkeutta, vaikka sen ei pitäisi.

Kun luokseni saapuu ihminen, haluan kohdata hänet ainutlaatuisena yksilönä, jumalankuvana. Haluan jakaa hänen kuormaansa, en ottaa sitä omakseni. Mutta osaanko minä toimia siten, että tämä viesti välittyy toiminnassani? Avun hakeminen ei aina ole helppoa. Erityisesti ensimmäinen kerta jännittää ja voi saada mielen vähättelemään koko tilannetta: ”Onkohan tämä nyt niin vakavaa, varmaan muiden tilanne on pahempi…” Ajatus muiden murheiden tärkeämmästä asemasta asettuu hyvin suomalaiseen mieleen. Tähän kun vielä yhdistyy mahdollinen masennus tai vallitsevien huolten taakka, on asetelma valmis. ”Ei minulla niin väliä.” Kulttuurimme suhtautuminen avun hakemiseen on vielä monelta osin lapsen kengissä. Suomalaiseen mieleen asettunut ajatus, ”on vain pärjättävä”, on juurtunut liian syvälle. Kuitenkin fakta on, että aina ei vain pärjää ja tällöin ulkopuolinen apu on tarpeen.

Auttajana minulla ei usein ole muuta annettavaa, kuin aikaa ja kuuntelevaa korvaa. En voi luvata tilanteen selvittämistä, mutta ketään en halua tuomita enkä huolia väheksyä. Olen ennen kaikkea ihminen, jolla on omat puutteensa. Haluan olla ihminen ihmiselle, yksilölle, jolla on ainutlaatuinen elämäntarina säröineen kaikkineen. Ja sitten kun synkät pilvet vyöryvät ylleni, toivon että myös minut kohtaisi ihminen, joka osaa silloin osoittaa kiireettömyyttä ja tukea minua kokemaan itseni rohkeaksi ja omat asiani tärkeiksi.

Kirjoittaja: Ilari Mäkitalo